Forssan Holjat vei mennessään!

 Edellinen blogipostaus on vuodelta 2021 ja heti perään taas uudestaan. Luulitte, että olen luopunut jo kokonaan blogin kirjoittelusta, vaan kuinkas kävikään. Tosin, en tiedä lukeeko kukaan enää blogeja, mutta olenkin aina kirjoittanut keikkaraportteja enemmän itselleni kuin muille. Tässä välillä ei ole tehnyt mieli kirjoitella, joten en ole sitä tehnyt. Asiaan.

10.8.2024 Forssan Holjat, lauantai päivä

Hyvissä ajoin piti lähteä täältä Forssaan (saako sanoa Forssa, jos ei ole paikallinen, vai pitääkö silti sanoa Vorssa?) ajelemaan ja pitkästä aikaa matkamusiikiksi valikoitui Yön ja Suvin biisejä sisältävä soittolista, toki niitä kuuntelen muiltakin soittolistoilta, mutta musiikkimakuni on myös hiukan monipuolistunut tässä muutaman vuoden aikana. En ole juuri koko kesänä käynyt nauttimassa livemusiikista, jos ei lasketa Olli Halosen keikkaa Tykkimässä, kesäteatteria ja omilla syntymäpäivillä ollutta bilebändi Kermaa, mutta siinäpä ne taitaa hyvin pitkälti olla. Nyt kuitenkin torstaina alkoi hiipimään keikkapolte ja yleensä se tarkoittaa sitä, että on mentävä.

Illan aloitti sadesäässä Ressu Redford. Ai, mikä nostalgiatrippi omaan nuoruuteen taas, kun nuo nuoruudesta tutut biisit soivat tunnin hittikimarassa. Toki, Ressu ei ole jämähtänyt sinne menneisyyteen, vaan on julkaissut myös uutta musaa, josta nyt tässä kohtaa livenä kolahti Viimeinen päivä biisi. Toki siis, myös kaikki muut biisit oli hyviä ja Ressu Redfordin lavapreesens on myös aika valloittava ja energinen. Bonuspisteet muuten taitaville mimmeille (Sofia Autio ja Jessica Uussaari), jotka hoitelivat taustalauluja ja soittivat viulua ja saksofonia. He olivat myös tosi hyvä lisä bändiin, en ollut heitä aiemmin missään nähnyt. Toki edellisen kerran olen tainnut Ressun nähdä keikkailemassa yhdessä Jussi Raunion kanssa, joten ymmärrettävää, etten ole nähnyt.

Toisena kirkastuvan Forssan torin lauteille saapui Roope Salminen ja koirat. Pakko mainita, että Roopehan kävi ihanasti ehkä vartti ennen keikkaa kättelemässä koko eturivin ja toivotti tervetulleeksi keikalle. Tuli muuten hyvin tervetullut olo siitä. Roopen ja koirat olen nähnyt ehkä vain kerran aiemmin, enkä siis muistanut yhtään miten hyvä lavameininki heillä on. Ainakin itse hilluin ja heiluin koko keikan niin kovin, että tuli hiki. Mainittavaa myös, että Roopessa ja koirissa on valtavasti iloenergiaa, joten lähes koko tunti meni hymyillen tai nauraen. Roopen freestyle räppi oli hauskaa kuunneltavaa ja kyllä sieltä lavalta välittyi aito hauskanpito. Tai sitten ovat vain todella hyviä feikkaamaan. 

Illan nostagiatripit jatkuivat Anssi Kelan kanssa. Hänen musaa on myös tullut teininä kuunneltua paljon. Edelleen kuuntelen kyllä mielelläni, uudempiakin biisejä. Pakkohan se on mainita, että jos kysyt välispiikissä, onko kaikki hyvin Salo ja olet Forssassa, niin toivottavasti sama moka käy toisin päin sitten ensi viikonloppuna Salossa. Hih. Mikko Kosonen on muuten aivan omaa luokkaansa. Oli ilo niin katsoa kuin kuunnella moista kitarataituruutta. Anssin keikka oli kyllä myös huikean hyvä. Ilves on kyllä mun yksiä ehdottomia lemppareita Anssi Kelan tuotannossa. Siinä on hyvä tarina.

Toiseksi viimeisenä lavalle nousi Gasellit. Tämä ei ehkä omiin suosikkeihini lukeudu, mutta eikai kaikesta voikaan, eikä tarvikaan tykätä. Meno oli kuitenkin hyvä ja viihdyin keikalla hyvin, vaikkei musa ollutkaan entuudestaan niin tuttua. Pääasia oli, että ihmisillä oli hauskaa. Sitä vartenhan festareita on, että sieltä löytyisi kaikenlaista musiikkitarjontaa ja ehdottomasti Gasellit sai bileet pystyyn. Heillä on muuten 15. juhlavuosi tänä kesänä. Onnea Gasellit!

 

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä lavalle saapui Yö kera JP Leppäluodon. Ai että muuten tuntuu pahalta joka kerta kun joku kutsuu tuota kokoonpanoa coverbändiksi. Kysymys kuuluu, että olisiko esimerkiksi koko Yötä olemassa, jos Mikko Kangasjärvi ei olisi ollut sen taiteellisena johtajana (sori, eräs ystävä rakas, jonka kanssa tästä juuri oli puhetta, mutta lainaan nyt tähän tätä meidän keskustelua aiheesta)? Mikä ylipäätään tekee bändistä coverbändin? Nämä samat tyypit ovat kuitenkin olleet levyllä soittamassa Yön biisejä, eikä heitä silloin ole sanottu coverbändiksi. Samaan syssyyn sanon vielä, että vaikka olisit itse mitä mieltä tahansa jostain asiasta, niin asetupa ihan hetkeksi toisen ihmisen asemaan ja mieti voitko sanomallasi loukata jotain toista. Jos edelleen haluat sanoa sen ääneen, on pakko sanoa että olet aika itsekäs ihminen. Miksi kukaan haluaa tahallaan aiheuttaa toiselle pahan mielen?

Tämä oli nyt kolmas kerta kun näen JP:n Yön kanssa. Kävin viime syksynä katsomassa Tampereella harjoittelukeikkaa Hönössä. Vuokatin Winter Openissa näin tavallaan ensimmäistä kertaa sen kokonaisuuden. Näillä parilla ensimmäisellä kerralla tilanne vaati hieman totuttelua. Ne jotka, ovat pidempään lukeneet sepostuksiani, ymmärtävät että minulla oli hyvin erityislaatuinen suhde Olliin, hänestä tuli vuosien aikana kaveri, ehkä jopa ystävä ja silti se tyyppi siinä keskellä lavaa, jolla oli koko Yö paketti kasassa ja jota arvostin suuresti myös artistina. 

Toki viimeistään Winter Openin jälkeen olin jo sitä mieltä, että JP on ehdottoman hyvä valinta solistiksi. Silti se vaatii totuttelua. Tunteet voivat välillä olla myös ristiriitaisia ja sen on ihan ok. Eikä ne ristiriitaiset tunteet tarkoita myöskään, että joku olisi huono. Yö jatkaa ilman Ollia. Laulut soi ja se on tärkeintä. Tällä hetkellä Yön laulut saavat parasta mahdollista arvostusta juuri tämän kokoonpanon soittamana ja laulamana. Ei kukaan muu voisi tehdä tuota paremmin. Kukaan ei ole astunut Ollin saappaisiin, vaan solisti on tälläkin kertaa oma itsensä. Tästä on muuten puhuttu muidenkin kanssa. JP toimii solistina hyvin juuri siksi, ettei hän yritä täyttää kenenkään saappaita, vaan tekee sen omalla tyylillään ja ihan on omat saappaat jalassa.

Nyt on hienoa huomata, että meininki Yön ja JP:n kanssa on vain parantunut tässä kesän aikana, kun ovat yhdessä päässeet tekemään paljon keikkoja. Voin sanoa, että nautin täydestä sydämestä keikasta. Tanssin ja lauloin noita rakkaita lauluja sydämeni kyllyydestä ja samalla näin miten hyvä meininki siellä lavalla on. Ne tutut tyypit siellä soittimien takana, roudarit, kaikki. Oli vähän kuin olisi tullut kotiin, siihen Yö-kotiin. Ehkä minua ei enää niin valtavan usein keikoilla näy, mutta minusta on koronan myötä kuoriutunut aikamoinen kotihiiri, joka nauttii kotona olemisesta eri tavalla, eikä se minusta ole huono asia. Mutta, ette te minusta eroon pääse! Kyllä Yö on ihmisen parasta aikaa ja aion jatkossakin käydä keikkoja katsomassa! Livenä se kaikki musiikki herää eloon. Lämpimästi suosittelen muillekin keikoilla käymistä, ilman musiikkia meillä ei olisi mitään (joku viisas on ehkä näin sanonut). 

Yön keikka Forssan Holjateilla oli silkkaa hittien ilotulitusta. Yleisö lauloi ja nautti mukana. Edelleen Särkynyt enkeli on minulle rakas biisi ja se saa aina aikaan riemunkiljahduksia, kun sitä livenä kuulee. Vie mut minne vaan on noussut myös aiempaa tärkeämmäksi hillumisbiisiksi itselle ja kuitenkin sinne tuttuun ja turvalliseen melankoliseen maailmaan pääsee sukeltamaan esimerkiksi Minne tuulet vie kappaleen myötä, jota en nykyään pysty keikalla itkemättä kuuntelemaan (toki, ensi kerralla varaan omat nessut mukaan). Tämän kappaleen aikana piirtyy vieläkin niin vahvasti Ollin muistokonertti silmien eteen, jossa keskellä lavaa seisoo tyhjä mikkiständi. Onneksi kuitenkin enemmän sitä iloa ja naurua ja minä ainakin livekeikalla hengitän sitä livemusiikkia. En osaa sitä tunnetta paremmin kuvata, mutta kun on oikein hyvä meininki, sitä haluaa hengittää ja imeä itseensä. 

Edelleen päätee kädessä tatuoitunakin oleva lause:

"Näistä öistä voimani mä saan."