sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Lappeenrannassa humpalla ja korisfiiliksissä Loimaalla

26.4.2014 Lappeenranta, Old Cock (siis suomeksi vanha kukko)



Perjantai oli hyvä starttailla taas töitä tehden. Tällä viikolla minua on kiusannut joku kevätflunssa, joka kyllä vie melko voimattomaksi. Nenäliinapaketteja on tullut tuhlattua ja yskänlääkettä kulauteltua. Taisipa jonain yönä käväistä kehon lämpötilakin normaalia korkeammalla. Vaan siis kun olin päättnyt perjantaina lähteä suoraan töistä Yötä katsomaan, niin eihän siinä muu auttanut. Pari ystäväistä tuli napattua kyytiin matkan varrelta. Meillä kun oli treffit sovittuna ja treffikumppanit olivat ajallaan paikalla, joten ei muuta kuin auton nokka kohti Lappeenrantaa. Matkallahan ehdittiin muistelemaan esimerkiksi meidän erästä konserttireissua, jolloin lunta tuli taivaan täydeltä ja edellä menevät autot olivat hukanneet kaasupolkimensa.

Old Cock onkin siis kunnon kellaribaari. Melko erikoinen. Kolmessa kerroksessa kun näytti tiloja olevan. Sinne pohjimmaiseen me tietenkin suunnistimme. Jälleen heipateltiin Yöihmisiä ja pikaiset heipat käytiin sanomassa myös paitamyynnillä. Sitten sitä jo joutikin eturiviin odottelemaan bändin aloitusta. Kello kolkutteli taas puolta yötä, kun soitto alkoi ja tutut jylisevät alkusoinnut täyttivät Old Cockin.

Vie mut minne vaan ja Tia-Marian aikana huomasin rakkaan Artistin olevan taas mukavalla tuulella. Samalla tiedostin hienosti keuhkojeni polttelun. Perhanan kevätflunssa. Vaan olihan meillä hyväntuulisia herroja lavalla. Sitä oli kyllä ilo seurata. Homma jatkui Tie sydämeeni ja Niin paljon me teihin luotettiin kappaleilla. Hyvässä ja pahassa kuulosti taas hyvältä. Tässä biisissä on kyllä minun mieleeni niin tarttuva melodia kuin hienot sanatkin. Kenenhän kynästä on tuo kappale mahtanut syntyä? Hiljainen puutarha kuultiinkin nyt keskellä keikkaa. Komia on kyllä tuokin kipale. 
 
Kappalevalinnoilla hemmoteltiin kyllä taas tätä fania. Hän tanssi kanssa enkeleiden, Särkynyt enkeli, Yötä vastaanottamaan. Ei voi kuin nauttia täysillä. Omaa tunnelmaa latisti kyllä melkoisesti yskä ja kurkkukipu. Jotain siihen liittyvää väsymystäkin taisi olla ilmoilla, kun huomasin Haaksirikon aikana pyyhkiväni silmäkulmia. Vaan tunne-eläjä on aina tunne-eläjä, ei siitä pääse mihinkään.

Kotia kohti ajeltiin melko hiljaisissa tunnelmissa, itse kun en kamalasti uskaltanut puhua, ettei viimeisetkin äänenrippeet olisi kadonneet. Yskiminen kun sattui niin paljon. Onneksi seura oli kuitenkin hyvää. Enpä taas olisi vaihtanut mihinkään. Matkalla mietin siinä ääneen, että pitäisikö lähteä seuraavana päivänä (lue: muutaman tunnin päästä) katsomaan Kouvojen peliä Loimaalle. Totesin, etten taida lähteä, kun kerran kurkku ja ääni ovat niin huonossa jamassa. Enkä kuitenkaan pystyisi istumaan pelissä hiljaa.





Mitenkähän siinä sitten pääsikin käymään niin, että lauantaina starttailin autoa puolen päivän jälkeen? En ymmärrä. Auto lähti kuin itsestään kuljettamaan minua kohti Loimaata. Appiukkoni kävin noukkimassa kyytiin ja niinhän sitä sitten taas mentiin. Matkaseura oli lystikästä ja sain kuulla kaikkia kivoja tarinoita. Ruokatauolla Tuulosessa tuli vastaan muitakin samasta kaupungista olevia kannatusjoukkoja. Sama oli meillä suunta, Loimaan liikuntahalli.

Loimaahan on aivan sekaisin heidän omasta koripallojoukkueestaan, joka kantaa nimeä Bisons. Jopa hiukan täytyy sanoa, että huvittaa liikkua Loimaalla. Punaiset Bisons -bannerit huutavat Yhtä perhettä iskulausetta ja lipputangoissa liehuu Bisons liput. Tässä jos missä on tiimihenkeä. Mitähän jos tässä kaupungissa haluaisi harrastaa vaikkapa pesäpalloa tai jääkiekkoa? Mehän siis menimme kannustamaan Kouvoja. Biisonit olivat yhden voiton päässä välieräpaikasta ja Kouvot siis yhden häviön päässä kesälomasta.

Tiukkaa peliä pelattiin Loimaalla. Kouvojen kannustusjoukko ei ollut suuren suuri, mutta sitäkin äänekkäämpi ja innokkaampi. Ensimmäinen erä päättyi kotijoukkueen johtaessa 20-16. Toiseen erään Biisonit starttasivat vahvasti, mutta Kouvotpa nousi tasoihin ja puoliajalle mentiin lukemin 43-43. Tässäkin pelissä tuomarit nousivat yllättävän suureen rooliin. Torstaina joukkueiden kohdatessa Kouvolassa, oli ilmeisesti tuomareilla vielä enemmän ongelmia. Näin ainakin kuulin. Minä kun teen arki-iltaisin töitä enkä siksi juurikaan pääse kotipelejä seuraamaan, niin en voi puhua kuin siitä mitä pikkulinnut ovat kertoneet. 

Kolmas erä väännettiin tiukasti ja viimeiseen erään startattiin lukemista 63-62. Yhden pisteen ero. Tiukkaa vääntämistä oli myös viimeinen erä. Kouvojen #21 Matthew Gibsonin saatua suihkukomennuksen virheiden täytyttyä väännettiin vielä enemmän. Kyseinen herra kun ehti takoa melkoiset pisteet taululle. Älkää kertoko kenellekään, mutta tuo kyseinen pelaaja on minun ehdoton suosikkini Kouvoista. Pilke silmäkulmassa ja vilpertti pelinrakentaja, sitä on ilo katsella. Ville Kaunisto #13 teki lujasti töitä korin alla ja kahmi levypalloja. Ville on joutunut melko kovaan ryöpytykseen Biisonien kanssa korin alla, vaan ei auta. Kouvot tulivat tasoihin ja menivät kolmella pisteellä ohi. Biisonit tulivat vapaaheittojen avulla pisteen päähän. Viimeiset minuutit olivat tiukkaakin tiukempaa vääntöä. Pilli ehti soida kyllä viimeisten minuuttien aikana useasti. Pilli soi pelin päättyisen merkiksi ja Kouvot voitti YHDELLÄ pisteellä, 84-85. Tunnelma Kouvojen katsomossa oli huikea. Arvatkaapa muuten olinko hiljaa? En kun huusin, vihelsin ja hypin minkä ehdin. Mahtavaa! Pelit jatkuvat maanantaina Kouvolassa, joutuu varmaankin jännittämään sitä peliä töissä. Nyt kun kurkusta lähtee pienen pientä pihinää ja yskittää, on hyvä lähteä hymy huulilla nukkumaan. Kyllä koriksessa on tunnelmaa. Suosittelen. Tämä uusi fanituskohde on tullut elämääni jäädäkseen. Kyllä se täytyy nyt jo myöntää. Ja itse asiassa ylpeänä sen myönnänkin. Hyvä Kouvot! Kiitos Kouvot!





sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pääsiäiskukkojen jäljillä Himoksella

19.4. Jämsä, Himosareena


Johan sitä on taas oltukin erossa Yöstä. Niin no ihan kaikki kaksi viikkoa taitaa olla taas edellisestä keikasta. Onhan se pitkä aika. Onhan se. Joten eipäs muuta kuin ystävä jälleen auton kyytiin ja ei muuta kuin tien päälle. Himos on kyllä todella tuttu keikkapaikka. Siellä kun on käyty ensimmäiset keikat katsomassa vuonna 2007. Ehkä. Nyt käytiin hakemassa pari muutakin ystäväistä kyytiin, mutta ihan vain siitä Hotelli Jämsän kulmilta. Eihän niitä mimmejä voinut kävelemäänkään laittaa. Saati taksista maksamaan, kun siitä ohi kerran kurvailtiin. Tosin taisivat harkita muita reittejä ja kyytejä siinä vaiheessa, kun radiosta tuli Heinix -mainos. Minä ihan vain hitusen lauloin mukana (lue: jammailin ja lauloin kovaa). Joten en todella ymmärrä miksi minua ei taaskaan ymmärretty.

 
Himoksella piti sitten tietysti ensimmäisenä käydä heipattamassa Satu ja Pipsa. Ihanat naiset myyntipöydän takana. On ne sitten mukavia. Sitten heipatettiin yötutut. Ja siis ei nutut vaan tutut. Ne on niitä kivoja tyyppejä, joihin on Yön matkassa törmännyt ja joita on kiva nähdä aina. Toisten kanssa pidellään yhteyksiä enemmän ja toisten kanssa vähemän. Joka tapuksessa hyviä tyyppejä kaikki. Tällä kertaa täytyy muuten osoittaa kiitokset Yön iloisimmalle ja positiivisimmalle teknikolle (juu, tiedän että se on roudari!). Tämä tyyppi se jaksaa aina olla kuin itse aurinko ja niin on hymy aina herkässä (kröhöm. sarkasmia). Teemu toimi kuitenkin kiltisti ja toteutti erään pyynnön. Kiitos ja kumarrus.

Kellon hipoessa puolta yötä alkoivat vihdoin ja viimein nuo tutut alkutahdit. Jälleen kerran herrat lavalle, vaan nytpä olikin vaihdettu aloitusbiisejä. Tällä kertaa illan sai käynnistää Vie mut minne vaan, Tia-Maria ja Tie sydämeeni. Hitusen oli äksyn oloinen artisti. Olimme taas väärässä paikassa ja muutenkin näytti meidän naamat kiristävän arvon herra Artistin päätä. Voi voi. Vaan vähän kun sitä lahjoi, niin ääni muuttui kellossa. Hyvä niin. Olisi muuten ollut jossain vaiheessa itsellään tiedossa hampaiden kiristystä, kun hermo olisi mennyt siihen negatiivis-sävytteiseen kommunikaatioon.

Tällä kertaahan siis hemmoteltiin uusilla biiseillä. Lapissahan oli kuultu ensimmäistä kertaa kaksi uutta kappaletta. Näistä oli pikkulinnut jo ehtineet kertoa tänne eteläänkin. Uusista kappaleista ensimmäisenä soi tulevan levyn nimikkokappale: Hyvässä ja pahassa. Täytyy sanoa että biisi iski kyllä minuun kuin metrinen halko. Kuului vaan kops, kun se kolahti tuota toista puuta vasten. Melodia oli tarttuva ja sanat osuivat ja upposivat. Tykkäsin ehdottomasti ja paljon. Toisena uutena kappaleena kuultiin Jukilta uusi kappale, jonka nimi pääsi nyt kyllä vilahtamaan ohi. Näiden lisäksi saatiin nauttia myös Kuvitellaan niin kappaleesta, joka taisi olla osittain ainakin jekku Ollille.

Edellä mainittujen kappaleiden lisäksi Himoksella kuultiin Pieni ihminen suuressa maailmassa ja varmastikin joitain muitakin hyviä kappaleita. Illan harvinaisuus-helmi oli tällä kertaa En saanut sua pilviin. Tuota en muista kyllä hetkeen kuulleeni. Encorea kohti mentiin pitkästä aikaa Likaiset legendat ja Ihmisen poika -combolla, joka tarkoittaa myös niiden välissä tulevaa upeaa soitantaa. Oli kiva kuulla tämäkin pitkästä aikaa. Encoressa kuultiin Haaksirikko, Kiitos ja kunnia ja Rakkaus on lumivalkoinen. Yritäpä muuten laulaa ja herkistellä jotain kappaletta, kun seuraat sen rakkaan Artistin pakkoliikkeitä. Ei ole helppoa kun nauru kumpuaa ja siitä naurustakos se yltyy vielä enemmän.


Hyväntuulinen keikka. Naurunremakka täytti auton, kun hiukan levottomat jutut valtasivat jo herkässä mielentilassa olevat mimmit. Tuli siinä Ediä astuttuakin. Älkää kysykö. Levoton mieli tekee kummallisia tepposia. Nyt tahdonkin toivottaa kaikille oikein makoisaa ja munarikasta pääsiäistä! Vajaan viikon päästä mennään taas! Jihaa. Kevättä on taas rinnassa, tai ehkä jopa molemmissa. Ei mulla sitten muuta.




 

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Limudiscoa ála Yö ja Waltikka

4.4.2014 Valkeakoski, Waltikka


Toinen reissu ikinä Valkeakoskelle. Pohdiskelen vaan, että mahdetaanko Valkeakoskella kaikki v-alkuiset sanat kirjoittaa W:llä? Tai lisätäänkö sinne sanan eteen ylimääräinen w? Niinkuin Wareena! Waltikka. Ja siis Waltikan sisältähän löytyi vielä tapahtumaravintola Walentina. Todellakin tapahtumarikas ilta! Ainiin, ei muuten ollut uusi omistaja ehtinyt saada anniskeluoikeutta. Tämä kävi kyllä selväksi heti hotellin pihalla, kun eräs Yöystäväinen siihen pöllähti, kun ystäväni kanssa pihaan kurvasimme.
 
Tämä samainen yöystäväinen pyysi minut myöhemmin pihalle kanssaan, paheita harrastamaan. Sattui vaan kohdalle melko huono ajankohta, kun keikkapaikalle asteli meidän siinä tuprutellessa eräs nimeltämainitsematon Artisti Lindholm. Voihan video! Tai siis Woihan Wideo. Teki muuten mieli tumpata tupakka ja seisoskella muina naisina siinä. Tiedättekö, vähän samanlainen olo, kuin jonkun vanhan opettajan nähden polttaminen. Jonnekin on iskostunut tuollaisia kummallisia tapoja tai ajattelumalleja. Käväisipä siinä myös herrasmies A. Toikka, jota on aina ilo nähdä.

Keikan alkua odotellessa meinasi aika käydä pitkäksi. Porukkaa näytti olevan todella vähän, liekö syynä se alkoholiton baari? Mitenkähän muuten mahtaa olla, jos joku Tytti 15v. olisi tuona iltana keikalle halunnut, olisiko hän päässyt sisään, kun ei kerran A-oikeuksia ollut? Paikalla oli sankoin joukoin tuttuja yöihmisiä. Oli todella kiva huomata, että jälleen oli eturivi enemmän tai vähemmän tuttuja täynnä. Parasta yöihmisissä on se kohteliaisuus, jota ihmisistä löytyy. Helposti saattaa olla ihmisiä, joiden nimiä en edes tiedä, mutta joiden kanssa moikataan kun nähdään. Sehän kuuluu hyviin käytöstapoihinkin. Yöihmiset niitä kyllä omaavat. Ja tietenkin aina on ihana nähdä niitä tyyppejä, joita ei näe muualla kuin Yön keikoilla ja niilläkin melko harvoin. Erityinen ilon pirskahdus kävi, kun kävin moikkaamassa erästä ystävää, jonka näkemisestä olin enemmän kuin onnellinen. Tiedättekö sen tunteen, kun voi niin aidosti olla onnellinen jonkun ihmisen puolesta, kun tietää miten paljon merkitsee se, että tuon ihmisen siellä näkee. Se oli todellista ja suoraan sydämestä asti kumpuavaa onnea. Hyvä etten tirauttanut paria kyyneltäkin.
 
Keikka saatiin taas käyntiin. Eikä kukaan arvaa millä kappaleilla. Jos ajattelit juuri Likaiset legendat ja Tie sydämeeni -kappaleita, osuit oikeaan. Sitä jatkettiin Se kerran kirpaisee rykäisyllä. Sitten kuultiinkin yksi ehdottomista suosikeistani. Jota juuri matkalla kuunneltiin ja sanoin vielä ystävälleni, että olisipa kiva joskus tätäkin kuulla livenä. Toivebiisinä siis kuultiin Taikasanat. Uuh. Kylmät väreet ja mieleen palautui taas oma hääpäivä muutaman vuoden takaa, kun rakkaat yöystäväiset olivat tehneet tästä oman version ja sen meille lauloivat. Ihanat yöleidit.
 
Noniin. Palataanpa asiaan. Joku yritti toivoa Yö on minussa ikuisesti kappaletta, mutta se vaihtuikin Tunnit kappaleeksi. Kolmaskin toivebiisi illan aikana kuultiin: Laulu rakkaudelle ja Jaskan soolo! Jei! Hyvä Jaska! Jostain syystä pääni lyö tällä kertaa melko tyhjää noiden biisien suhteen. En tiedä liekö siihen syynä artistin epäilyttävä käytös vai mikä lie, mutta en oikeasti muista mitä Valkeakoskella soi. Jukilta kuultiin Deadline ja todellisena kirsikkana kakun päällä (mistä tuo sanonta muuten tulee? kirsikat ovat pahoja. Yök.) tai pisteenä i:n päälle Karheaa ja kaunista. Mahtava veto. Jukin jälkeen homma jatkui Onnen hohteessa. Kuvitellaan niin kertosäe alkaa jo soimaan päässä ja Hiljainen puutarha on edelleen upea kappale.

Kyllä oli taas nauru herkässä. Se lavan keskiosaa hallitseva mörökölli viihdytti kyllä taas koko sydämellään. Välispiikit hipoivat kyllä taas melko lähellä napaa ja sen alapuolta. Kovin yllättävää. "Olli L. täynnä elämää nro 69" näen jo mielessäni vaalimainosjulisteen. Toisaalta paremmin sopisi "Olli L. elämää ja erotiikkaa jo vuodesta 1964"? Eikä onnistunut poistuminen paikaltakaan ilman kommenttia ohi kävelevältä tyypiltä.

Kotimatkalla kyllä taas kaksi hiljaista ja ujoa naureskelivat tämän illan limudiscoilulle. Ainiin, eksyttiin taas. Minä en kuuntele tarpeeksi hyvin navigaattorin ohjeita. Hups. Olihan taas ilta! Näitä lisää kiitos!