maanantai 22. elokuuta 2016

Kesän 2016 viimeiset Yö-juoksut

20.8.2016 Urjanlinna, Sievi


Tätä iltaa olikin odotettu koko viikko. Rakkaan Ystäväisen kanssa oli sovittu treffit Urjanlinnaan, joten ei muuta kuin auto alle ja taittamaan lähes 400 kilometriä. Ajomatka taittui kohtuullisen kivasti ja nopeasti musiikkia kuunnellen. Perillä tietystikin odotti se kaikista paras, näki sen rakkaan Ystäväisen. Tälläkään kertaa emme myöhästyneet. Ehdimme siinä odotellessa kuuntelemaan soundchekkiäkin (tosin ei Yön) ja siinä samalla meille selvisi, ettei Yö ollutkaan illan ainoa esiintyjä. Hetken aikaa ajattelimme pelkän äänen perusteella, että Antti Tuisku olisi eksynyt paikalle, mutta ei sentään.

Illan aloitti siis Marttiska duo. Mimmillä oli todella mukavan kuuloinen ääni ja oli kiva saada jotain viihdykettä siinä Yötä odotellessa. Parin tunnin aikana ehdittiin kuulemaan tuttuja kappaleita kivoilla sovituksilla ja skaala oli laaja, kun mukaan mahtui niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin hittejä vuosien varrelta. Kaija Koota löytyi listalta ilahduttavan paljon ja kuten sanoin, niin todella mieluusti heitä kuunteli. Pienen guuglailun jälkeen tiedän tästä duosta jo niinkin paljon, että ovat kotoisin Haapajärveltä ja kyseinen duo on pystytetty vuonna 2013. Viime vuonna he ovat kisaillet Suomen parhaan duon tittelistä. Kaikin puolin viihdyttävä duo. Tosin minä taidan olla sen verran helppo viihdytettävä, että en tiedä kannattaako minun sanaani niinkään luottaa. Minä koen tulleeni viihdytetyksi jo sillä, että näen soittajien ja laulajien nauttivan lavalla olemisesta. Tosin se, että saa ajatukset siirtymään täysin bändiin ja musiikkiin tarvitaan jo hiukan enemmän ja sen suhteen olenkin jo hiukan vaativaisempaa sorttia.

Tässä kohtaa nostan esille erään asian. Voi olla että tästä asiasta eivät kaikki pidä, mutta jos näin on, niin Harmi. Jälleen kerran, hiukan ennen kuin Yön keikka alkaa, takaa ilmestyy yhtäkkiä pyörätuoli. Pyörätuolia työntävä henkilö kyselee ihmisiltä josko he voisivat väistää, kun "Täällä olisi pyörätuoli.". Ja monet väistävät. Minusta tilanne on kiusallinen. Jos en väistä, saan välittömästi huonon ihmisen leiman otsaani. Mutta kun en minä väistä myöskään sen humalassa olevan ja kyynärpäitään käyttävän känniääliön edestä. Jos olen saapunut paikalle monta tuntia ennen tapahtuman alkamista, miksi minun pitäisi väistää sellaisen ihmisen tieltä, joka saapuu paikalle juuri ennen kuin keikka alkaa? Ja sitten on vielä sekin asia, että haluaako tuo pyörätuolissa oleva ihminen itse sinne eteen, vai haluaako häntä avustava henkilö hänet sinne eteen. Mikäli olette saapuneet paikalle yhtä aikaisin kuin muutkin, ettekä ole raivanneet tietänne eteen pyörätuolia apuna käyttäen, niin ei minulla silloin ole mitään valitettavaa. Mutta tämä kyseinen tyyli ärsyttää suunnattomasti. Ainiin ja olen nähnyt sellaisiakin esimerkkejä, että mikäli tietä ei anneta suosiolla, niin sitten sitä tuolia hivutetaan koko ajan eteenpäin, niin että nilkat ovat mustelmilla jälkikäteen. Anteeksi jos pahoitin jonkun mielen. Tämä vaan tuli nyt taas mieleen.

Yö aloitti tutusti Vie mut minne vaan ja Likaiset legendat 1 -kappaleilla. Tunnelma oli jo alusta lähtien kuuma ja hikinen. Eikä kyllä mistään haikeudesta ollut tietoakaan. Päinvastoin tunnelma oli melkoisen villi. Iltaa jatkettiin Niin paljon me teihin luotettiin ja Tia-Maria -kappaleilla ja asiaan kuuluvilla välispiikeillä. Näiden jälkeen nautittiin Erakosta, Tie sydämeeni ja Yhteinen sydän -kappaleista. Juki vetäisi omalla vuorollaan Deadlinen ja huutoäänestyksen jälkeen Karheaa ja kaunista. Jukin jälkeen tutusti Minne tuulet vie, Ihmisen poika ja ROLV. Encore mentiin Puolet taivaasta - Puolet helvetistä ja Kiitos ja kunnia yhdistelmällä.

Minkäänlaista keikkaväsymystä ei ollut illan aikana huomattavissa. Päinvastoin. Herrat pitivät hauskaa oikein urakalla ja oli kyllä naurussa pitelemistä, eikä se piteleminen kyllä onnistunut millään muotoa, kun vähän väliä oli suupielet korvissa ja naurunpyrskähdyksiä pääsi ilmoille, kun lavan toimintaa katseli. Rumpujen takaa löytyvä herrasmies oli kyllä vauhdissaan ja sai toiminnallaan aikaan monet naurut. Huh huh. Eikä kyllä huonommaksi jäänyt se rakas Artistikaan, kun hiukan näytti taas siltä, että oli jonkun sortin lääkitys jäänyt ottamatta. Olli oli varsin ilkikurisella päällä ja löysi eturivistä kiusattavan henkilön, jolla toivottavasti on hyvä huumorintaju. Mutta kylläpä oli äärettömän kiva katsella niin älyttömän hyvällä tuulella olevaa Ollia. Olipa herra artisti jopa niin hyvällä tuulella, että heitti keikan lopussa paidan pois. Ainoa vaan, että jäi viimeinen biisi laulamatta. Tai siis kiire sille herralle tuli noutaa takahuoneesta paita päälleen. Joku katkos siellä pääkopassa taisi käydä, kun näytti siltä että herra kiitteli jo kesästä ja oli lähdössä tosiaan lavalta pois, kunnes joku tajusi sanoa, että Kiitos ja kunnia jäi vetämättä. Hupsista keikkaa.

Kesään on mahtunut paljon naurua ja iloa ja hyvää mieltä, joita livemusiikki minulle tuo. Nyt alkaa sitten syksyn ja konserttien odottelu. Jännä nähdä mitä kaikkea kivaa meille on syksyksi keksitty. Tämä keikka menee kyllä sarjaan yksi hauskimmista ja viihdyttävimmistä keikoista ikinä. Ei tosiaan meinannut naurulle tulla loppua ja kyllä tuli kotimatkallakin hihiteltyä kerran jos toisenkin. Harmi että olin kuolla naurusta sen paitaepisodin aikana, koska Ollin ilme oli kyllä maksun arvoinen, kun hän tajusi ettei keikka loppunutkaan vielä. Iso kiitos koko bändille kesän keikoista ja samalla myös iso kiitos roudariosastolle kesästä, ilman roudareita ei olisi ääntä, valoja eikä mikään todennäköisesti toimisi. On se melkoinen poppoo. Huh.

Kuvia Urjanlinnasta löytyy täältä.

"Näistä öistä voimani mä saan."



maanantai 15. elokuuta 2016

Trioilua Tampereella

10.8.2016 Olli Lindholm trio, Komediateatteri, Tampere


Keskiviikko ja vielä keskellä viikkoa. Työpäivän jälkeen pikaisesti käymään kotona ja samalla äiti auton kyytiin ja auton nokka kohti Tamperetta. Samaisella reissulla oltiin äitin kanssa noin vuosi sitten. Äiti-tytär laatuaikaa, vai miten se nyt meneekään. Ei vaan oikeasti on kiva viedä äityli välillä kuuntelemaan livemusiikkia. Etenkin kun luulen että osittain rakkaus musiikkiin tulee verenperintönä. Meillä on aina kuunneltu paljon musiikkia ja soitettu ja laulettu, tai siis äiti osaa soittaa, minä en, äiti osaa myös laulaa, minä en.

Triokeikat saavat jostain syystä aina minut jotenkin todella herkälle tuulelle. Etenkin kun ne järjestetään jossain muualla kun jossain kuppilassa. Sen takia tekisi usein mieli mennä istumaan johonkin kauas tai ehkäpä jopa johonkin piiloon, ettei kukaan huomaisi jos vaivihkaa vähän silmäkulmia pyyhkisi. Toisaalta triokeikkojen herkistymiselle luo hyvää vastapainoa Ollin vitsailut lavalta, joille ei voi olla nauramatta.

Triokeikat startattiin kappaleilla Ihmisen poika ja Rakkaus ei kuole milloinkaan. Näitä seurasi Minne tuulet vie. Sitten tulikin jo ne kappaleet, kun joutui niitä silmäkulmia pyyhkimään ja hengittelemään syvään ja yrityksiin siirtää ajatukset johonkin muualle kappaleesta. Vaan ei auttanut. Enkelille on minulle lähes takuuvarma itkubiisi. Joskus sen kuunteleminen livenä onnistuu ilman kyyneleitä, tällä kertaa ei. Kyllä myös Voin luopuu mistä vaan pistää koville, ettei sitä itkua tulisi. Molemmat äärettömän rakkaita kappaleita minulle.

Triokeikoissa parasta onkin nuo kappaleet, siis sellaiset kappaleet joita ei muuten Yön keikoilla juurikaan kuule. Ja nimenomaan parhaita ovat nämä väliajalliset keikat, koska silloin on runsaasti aikaa soitella hienoja akustisia versioita tutuistakin kappaleista. Tampereella kuultiin siis jotakuinkin seuraavat kappaleet, jotka eivät ole oikeassa järjestyksessä: Ihmisen poika, Rakkaus ei kuole milloinkaan, Minne tuulet vie, Enkelille, Voin luopuu mistä vaan, Särkyvää, Yötä vastaanottamaan, Vain yksi sydän särjettäväksi, Vieraskirja, Joutsenlaulu, Satelliitit, Kuin sävel oisi hän, Erakko, Haaksirikko, Vastatuuleen, Yhteinen sydän, Puolet taivaasta - Puolet helvetistä, Pettävällä jäällä, ROLV ja Maailma on kaunis.


Täytyy sanoa, että melko kovasti odotan jo syksyn konserttikiertuetta. Siellä on varmasti luvassa hienoja iltoja. Tampereella tunnelma oli leppoisa, keveä, tunteikas, kokonaisuutena jälleen todella mukava. Triokeikoista saa kyllä ihan oman kivan mausteen ja minä pidän niistä kovasti. Kotiinajellessa ehdittiin kuulemaan vielä useamman kerran radiosta Suvin uutuuskappale Elämäni miehiä ja pakko on nyt sanoa, että onhan Suvi taas osunut niin maaliin kuin vain voi osua jonkun biisin kanssa. Kylmät väreet ja itku sitä biisiä kuunnellessa tulee väkisinkin.

Pari kuvaa löytyy taas facebookista, trioilussa ei kovin paljon tule kuvia otettua.




torstai 11. elokuuta 2016

Turku ja Down By The Laituri

29.7. Down By The Laituri


Tiedättekö sen tunteen, kun jos jotain asiaa ei hoida pian, niin se jää tekemättä. Nyt viimeaikoina tämän blogin kanssa on käynyt niin. Muut asiat ovat vieneet huomioni, enkä ole juurikaan ehtinyt istahtamaan koneen ääreen. Kesälomalta on palattu töihin ja töihin paluu on ollut hiukan väsyttävää. Joten nyt saa antaa hiukan sapiskaa, ettei blogitekstit ilmesty ajallaan nettiin. Nöyrä anteeksipyyntö tästä.

Pari viikkoa sitten juhlittiin tosiaan Turussa Down By The Laituri -festivaalia. Jostain kumman syystä olen melko pitkään vältellyt keikkailua Turussa. Tähän asti olen onnistunutkin hyvin. Nyt illan artistikattaus miellytti sen verran, että piti lähteä kruisailemaan Turkuun. Minulla ei ole kovin hyvät välit tuohon kaupunkiin. Teini-ikäisenä olen siellä muutamaan otteeseen vieraillut, joten millekään kovin vankalle perustalle en tätä meidän suhdetta ole rakentanut. Nyt voisin melkein olla jo valmis antamaan tälle kaunpungille uuden mahdollisuuden. Mutta vain melkein. Kaupunki-festivaali, joka oli järjestetty keskellä metsää, okei ehkä se oikeasti oli puistoalue. Mutta pitikö se festivaali viedä sinne Turun korkeimman mäen päälle, usko meinasi loppua että löytyykö sitä festivaalialuetta ollenkaan ja se oli kuitenkin suhteellisen lämmin päivä, joten hirmuisen fressinä sai festivaalialueelle saapua, kun oli tarponut sieltä toiselta puolelta jokea, juu kuka käski jättää auton niin kauaksi? Ei tämä navigointi ihan kuulu vahvuuksiini, etenkin kun kyseessä on tuntemattomampi kaupunki.

Asiaan. Illan aloitti Roope Salminen ja Koirat kokoonpano. En tiedä mikähän ajatus järjestävällä taholla on sattunut, kun ovat bändejä buukanneet. Ei sillä, minä itse pidän Roopesta ja koirista kovasti. Yhtenä syynä on Jon-Jon Geitel, olen aiemminkin puhunut että hän on tehnyt minuun suuren vaikutuksen jo vuosia sitten joissain Ylen sarjoissa, joissa olen hänet ensimmäisen kerran nähnyt. Edelleen suusta tulee kovasti huokailuja, kun Jon-Jonia saa katsella ja kuunnella. Ja sitten se vielä soittaa saxofonia, joka on ehkä kaikista maailman soittimista oma suosikkini. Huh. Mies minun makuuni. Eli Roope ja koirat vetivät hyvän keikan, tuli tutuksi myös heidän uusin kappaleensa Snadi, joka on sen jälkeen kyllä tullut tutuksi tuolla työmaalla, kun nuoret sitä soittavat paljon. Meillä se kuuluu arviolta viisi kertaa illan aikana ja ihan kivasti se korvamadoksi illan jälkeen jää. Roopella ja koirilla on aina lavalla hyvä meininki, eikä se kylmäksi jättänyt tälläkään kertaa.

Roopen ja koirien jälkeen iltaa jatkoi luonnollisestikin Matti ja Teppo. Tästä kaksikosta minulle ei nyt juurikaan ole sanottavaa. Mukavaa kuunneltavaa lämpöisenä kesäpäivänä. Kauempana sai hyvin vaihdettua kuulumisia yö-ystäväisten kanssa ja metsäsästää hiukan monneja siitä lähistöltä, kun sattui olemaan pokestoppi siinä lähellä ja ystäväinen siihen iski vielä luren, niin johan alkoi monneja ilmestyä. Ei päästy leveluppaamaan eikä evolvaamaan kuitenkaan. Jos sanasto on sinulle vieras, älä huoli minäkin osaan sitä vain siksi että kuuntelen näitä työssäni paljon.

Matin ja Tepon jälkeen lavan otti haltuun Vicky Rosti ja Menneisyyden vangit. Omalta osaltani tänä kesänä toinen Vicky ja Menkkarit combo livenä. Tämä combo saa kyllä hyvälle tuulelle. Soittajat nauttivat selkeästi siitä mitä tekevät ja musiikki saa hyvälle tuulelle. Tosin hiukan hämmentyneenä siinä mietin, että onkohan minulla paita väärinpäin päällä tai jotain, kun jammailin musiikin mukana ja sitten huomaan jossain vaiheessa että orkesterin jäsen virnistelee sille jammailulle. Hupsista. Ehkä se sitten oli lystikkään näköistä.

Vickyn ja Menkkareiden jälkeen lavan valtasi melkoinen ysäripop-kaksikko kera Pipariviidakko-orkesterin. Kyseessähän siis oli tietystikin Ressu ja Jussi. Tämä kaksikko ei myöskään jätä kylmäksi. Ressun navan alapuolelle sijoittuvat tanssiliikkeet eivät toki ihan aina uppoa, mutta valtaosan ajasta se saa nauramaan. Ja onhan tällä kaksikolla aivan jäätävä määrä hittejä, joten yhteislaulut ovat taattuja. Kylläpä muuten kauniisti soikin yhteislaulut Turun viilenevässä illassa. Lisäksi näitä herroja on ilo katsella, koska heillä näyttää aina olevan lavalla todella hauskaa ja hyvä meininki. Ei niitä voi hymyilemättä ja nauramatta katsoa. Ei yksinäinen unta saa, Jos vielä oot vapaa, Tässä talossa, Älä mee, Äidit ja tyttäret, Kemiaa ja tässä siis vain pieni osa siitä hittiaineksesta, mitä näiden herrojen keikoilla kuullaan. Hienoja biisejä, hienoja tyyppejä.

Viimeisenä ja illan kruununa lavan valtasi mikäpä muukaan kuin Yö. Se yksi ja ainoa ja kaikista orkestereista se kaikista rakkain. Nyt kun keikasta on ehtinyt jo vierähtää muutama tovi, niin biisilistakaan ei enää tuolta alitajunnasta niin kirkkaana löydy. Mutta pitkästä aikaa oli todella kiva kuulla Pettävällä jäällä livenä. Pienoisen yllärin tarjoili myös Joutsenlaulu. Jostain syystä tämä kappale ei koskaan ole minuun juurikaan iskenyt. Tai siis en sano ettenkö kappaleesta pitäisi, mutta se ei ole kolahtanut niinkuin moniin muihin ihmisiin. En tiedä mikä Turussa iski, liekö jotain väsymystä tai olisiko sinne silmään lentänyt joku roska, mutta niin sitä vain tuli silmäkulmia pyyhittyä. Herroilla oli lavalla jälleen hyvä meininki ja pitkästä aikaa Jukin laulamana tuli combo Deadline ja Oikee enkeli. Takarivin herrasmiehet pitivät jälleen omaa kivaa ja saivat nauramaan, samoin kuin se keskellä lavaa oleileva hassu setä, joka omaa kyllä erikoisia tanssiliikkeitä. Tänä kesänä ei kyllä ole nähty kertaakaan twerkkaamista. Harmi. Niin paljon me teihin luotettiin biisissä saa aina jännittää miten ne sanat mahtavat tällä kertaa mennä, joskus ne menee oikein, joskus ei.

Nyt menen nurkkaan häpeämään ja yritän illalla saada kirjoiteltua vielä terveiset eiliseltä trio-keikalta. Eli toivon mukaan häiriköin tänään vielä toisenkin kerran. Tai ehkäpä en enää tänään, mutta josko huomenna... Kuvat on muuten tällä kertaa puhelimella otettuja, joten niitä ei ole paljoa. Kiitos vaan DBTL:n epäselvien ohjeiden, mutta tuolta facebookista niitä muutama löytyypi.


maanantai 1. elokuuta 2016

Popedaa Tykkimäessä

21.7.2016 Popeda Tykkimäessä


Kylläpä näissä blogiteksteissä on nyt kestänyt. Voihan turkanen sentään. Tosin tässä nyt on ollut kaikkea pientä puuhaa, ettei ole ehtinyt koneelle istumaan ja valokuvia selvittämään ja tekstiä rustailemaan. Mutta tässäpä tulee pienimuotoinen teksti Popedan Tykkimäen keikasta. Melko myöhään emmin lähteäkö lainkaan Popedaa katsomaan, vaikka se tässä lähellä olikin. Olin kuitenkin Popedan nähnyt viimeksi lauantaina ja nyt oli kyseessä torstai. Joten hiukan sitä siinä kotosalla ollessa pohdin että lähteäkö vaiko eikö lähteä. Tykkimäestähän sitä kuitenkin sitten itseni löysin. Tykkimäessä näppärää on se, että näitä konsertti-iltoja järjestetään heinäkuussa joka torstai, taitaapa mennä elokuunkin puolelle vielä vähän. Mikäli saapuu paikalle ennen klo 17 niin huvipuistoonhan pääsee pelkällä aluemaksulla, joka on vaivaiset 5€. Konsertit alkavat kuitenkin jo klo 20, joten ei siinä hirveästi jää aikaa tuhlattavaksi huvipuistossa. Toki klo 17 jälkeen hinta on sitten jo ihan toinen. Ei muuten kannata mennä paikalle viittä vaille viisi, saattaa meinaan olla pari muutakin tyyppiä jonottamassa

Tykkimäkihän on nyt järjestänyt näitä kesäkonsertteja jo muutaman vuoden ajan. Voi olla että muistan väärin, mutta 2011 taisi jollain lailla kesäkonsertit käynnistyä, silloin niitä tosin järjestettiin lauantai-päivänä tai -päivinä, sittemmin päivä on siirretty torstaille. Tuona samaisena kesänä meinaan Yö ainakin on kesällä ja aika lailla näihin samoihin aikoihin Tykkimäen lavalla. Itse tosin en silloin ollut Yötä katsomassa, kun oli yhdet pienet häät juhlittavana samaisena päivänä. Ja itse asiassa nyt on pakko kertoa, että Tykkimäessä olen ollut omia ensimmäisiä livekeikkakokemuksia hankkimassa. Silloin kun olen ollut teini-ikäinen Tykkimäessä järjestettiin pariin otteeseen Elämä on parasta huumetta -tapahtumia ja siellä olen ensimmäisen kerran nähnyt Nylon Beatin, 7.Taivaan, @tackin, ehkäpä myös Taikapeilin, olisko peräti Rasmuskin ollut jonain vuonna siellä esiintymässä. Kuka muistaa näitä edellä mainittuja bändejä?

Nyt oli kuitenkin vuorossa Popeda. Keikka polkaistiin käyntiin jälleen Elämässä pitää olla runkkua kappaleella ja yleisö sytytettiin liekkeihin. Keikan alusta lähtien huomasi, että äijillä oli hyvä vire päällä ja meininki oli ainakin omiin silmiin parempi kuin Oulussa edellisellä viikolla. Oli todella kiva katsella ja kuunnella hyväntuulisia soittajia. Tykkimäen lämpimässä illassa raikuivat jälleen upeasti yhteislauluina Popedan isoimmat ja pienemmät hitit: Kersantti Karoliina, Kaasua, Matkalla Alabamaan, Aino, Elän itselleni, Onhan päivä vielä huomennakin, Kakskytä centtiä, Repe ja Lissu, Pitkä kuuma kesä, Kellot lyö, Da da, Ukkometso (varmaan taas unohdin listasta jonkun biisin, ainakin Costellon laulaman kappaleen, joka ei kyllä minun korviin kuulostanut erityisen tutulta). 

Tuosta listasta löytyy aika monta omaakin lempparia. Siitä lähtien kun olen ensimmäisen kerran nähnyt Popedan livenä, on omiin suosikkeihini kuulunut Aino. Myös Kakskytä centtiä ja Repe ja Lissu saavat minut hyvälle tuulelle. Saattaa toki olla, että Repessä ja Lissussa osan tuosta lempparibiisistä tekee myös se, että biisin aikana Costello käy vähän soittelemassa eturiviläisille kitaraa. Aiemmin se on ollut Pate, joka käy heipattamassa eturivin tuon biisin aikana. Nyt se on Costello. Ja täytyy sanoa, että eihän sitä nyt kamalan paljoa voi harmitellakaan, jos tuollainen Costellon veroinen kitarataituri tulee suoraan eteen soittamaan kitaraa. Siinä se järki sitten menee jäähän ja päässä ei liiku ainuttakaan ajatusta, kun se herra soittelee kitaraa nenän edessä. Toki siis Popedan keikoilla yleensä myös yritän sijoittua jotakuinkin Costellon kohdille, joten ehkäpä se sitten tarkoittaa että Popedan keikoilla ei päässäni liiku juurikaan mitään. Tosin ihan varma en kyllä ole siitä, liikkuuko siellä muutenkaan mitään. Todennäköisesti ei.

Keikan jälkeen oli kyllä varsin hyvä fiilis ja päässä takoi ajatus siitä, että todellakin kannatti lähteä. Hyvä kun läksin. Kyllä Popeda vaan on niin super hyvää hyvänmielen musiikkia, että kyllä sitä aina silloin tällöin voi käydä kuuntelemassa ja katselemassa. On ne vaan kovassa kunnossa. Siis ihan koko bändi. Lacu on rumpujensa takana myös hyvin viihdyttävää seurattavaa, joten nyt oli kiva kun savua ei ollut liikaa lavalla, kun Lacunkin sieltä rumpujen takaa näki hyvin. Ja hauskaa niillä äijillä näyttää keikalla olevan, joten mikäs sen parempaa kuin yleisön imeä itseensä sitä hyvää energiaa lavalta.

Kiitti ja kuitti. Palataanpa taasen (nyt toivottavasti piakkoin) astialle.

Kuvia voi käydä taas katsomassa tuolta facebook-sivulta.