sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Plimplom trio keikalla

13.9.2014 Olli Lindholm Trio Naisvuoritalo, Mikkeli


Hopsansaa, johan tässä on taas aikaa vierähtänytkin edellisestä musapäivityksestä. Lauantaina starttailin auton iltasella ja otin suunnan kohti Mikkeliä. Täytyy sanoa, että olisinpa taas ollut niin (susi)hukassa ilman urhoollista navigointilaitettani. Enhän minä osaisi minnekään ilman sitä. Nautiskelin autossa pitkästä aikaa ihan omasta seurastani kuunnellen musiikkia ja laulamalla, tai rääkymällä, ihan miten kukakin sen tahtoo nähdä. Mutta siis nautin ajellessani kohti Mikkeliä.

Perillä odotti työväentalo. Siis tästähän tuli ihan teiniajat mieleen ja jotkut discot, joissa siihen aikaan on tullut käytyä. Pienenä erotuksena nyt baari ja keskelle "tanssilattiaa" asetetut pöydät. Pöytävarauksia olisi siis voinut tehdä etukäteen. Hyvä tietää. Nyt tyydyin kuitenkin seisoskelemaan baaripöydän ääressä taaempana. Illan aloitti Janne Lamponen. Kohtalainen trubaduuri. Huuliharppu on muuten kauniin kuuloinen soitin. Yksi kappale jäi trubaduurin keikalta mieleen: Koulumatkalla. Hyviä sanoituksia biiseissä oli. Trubaduurin jälkeen kuultiin levymusiikkia ja täytyy sanoa, että sen verran erikoista levymusiikkia, että pakko sitä on kooklettaa. Nat Newborn on julkaissut (vuonna 2007) albumillisen jazz ja swing biisejä, jotka on tunnettuja suomalaisia kappaleita. Itselleen tämä jäi mieleen siksi, että tunnistin Apulannan Anna mulle piiskaa -biisin, joka oli kääntynyt englannin kielelle Spank me. Muitakin biisejä yritin tunnistaa ja olinkin jo saamassa kiinni, vaan empä tunnistanut muita. Veikeitä versioita. Vaikkei tämän tyylin musiikista pitäisikään, niin voin lämpimästi suositella kuuntelemaan noita versioita.


Odotus palkittiin ja lavalle asteli trio. Se on muuten jännä juttu, miten kotoisan olon voi tuollainen poppoo saada aikaan. Olli, Mikko ja Jaska kun saapuivat lavalle, oli hymy minulla heti herkässä. Tunnelma pysytteli kyllä koko ajan hienosti jossain määrin herkkänä. Itse olen Yö-balladien ystävä, joten ilta oli aivan omiaan minulle. Kuultiin niitä tuntemattomampia, tai ei niin paljon soitettuja kappaleita illan aikana. Täytyy sanoa, että jopa Likaiset legendat oli akustisena versiona huikea.

Illan aikana kuultiin Ihmisen poika, Ei rakkaus kuole milloinkaan, Enkelille, Kiertolainen, Kun kohdataan, Sua muistoistani pois en saa, Särkyvää Likaiset legendat 1, Kevein askelin (uusi kipale, toivottavasti muistin nimen oikein) ja encoressa Kiitos ja kunnia ja ROLV. Niin upeita kappaleita, niin upeaa tulkintaa. Nyt korostui Mikon piano ja Jaskan akustinen kitara. Unohtamatta tietenkään Ollin tulkintaa ja huippu hauskoja vitsejä biisien välissä. Jäätävän hyvä ilta. Yleisö eli hienosti mukana. Tunnelmallinen ja akustinen keikka sopii juuri tämänlaiseen paikkaan.

Saiskos näitä lisää, jookos? Minä tykkäsin. Siis todella paljon tykkäsin. Minusta vaan Yön vahvimpia puolia on ns. voimaballadit ja tämä ilta oli niitä täynnä. Täytyy vielä sanoa, että en ole ehkä ikinä kuullut hienompaa versiota Kiitos ja kunnia kappaleesta. Nyt vain odotellaan syksyä ja levyä ja konsertteja ja kaikkea muuta mukavaa mitä syksy tuo tullessaan.



maanantai 1. syyskuuta 2014

Miksi juuri Särkynyt enkeli?

Viime viikolla otsikoihin on noussut urhoollinen lukiolaispoika, joka uskalsi puuttua kiusaamiseen. Tämän tapauksen myötä Suomen lukiolaisten liitto aloitti kampanjan #kutsumua, jossa tarkoitus on ottaa kuva itsestään ja paperista, jossa on kaksi sanaa: toinen on sellainen sana, johon sinut on yritetty lokeroida ja sen päälle on vedetty rasti, toinen taas on sana jollaisena haluaisit ihmisten näkevän sinut. Ajattelin nyt ottaa tähän osaa. Sanon kuitenkin, että helppoa tämä ei minulle ole. Samalla kerron tarinan siitä, miksi juuri Särkynyt enkeli on se biisi, joka minuun kovimpaa kolahtaa.


Omassa lapussani sanoja on enemmän kuin kaksi. Tasapuolisuuden vuoksi mietin kuitenkin yhtä monta kumpaakin puolta. Läski, tyhmä, ruma, valmet, sotanorsu. Näillä nimillä minut tunnettiin ala-asteella, nykyään sitä sanotaan alakouluksi. Tosin yksi noista keksittiin vasta yläasteella ja se kiiri kyllä melko hyvin koko yläasteen tietoon. Kirpaisee vieläkin. Sattuu ajatella sitä, miten paljon kuraa on tullut peruskoulussa kannettua niskassaan. Koulussa kun noita sanoja kuunteli päivittäin, niihin alkoi uskoa ja itsetunto on hukutettu peruskouluaikana hyvin syvälle. Minua oli helppo kiusata, koska en antanut asian olla, vaan vastasin siihen nauraen tai kinastellen tai häpeäkseni täytyy myöntää, että myös väkivallalla, sanallisesti kun en pärjännyt. Poikien kanssa kinastellessa minulla oli jopa joskus hauskaa, mutta ei sitä yhdeksää vuotta jaksa hymyillä ja nauraa, kun pilkataan. Ja kyllä minä itseäni puolustin, etten olisi heikon leimaa saanut. 

Se mikä kuitenkin tänä päivänä saa kyyneleet valumaan silmistä on ne arvet joita tyttöjen kiusaaminen minuun jätti. Tai yhden tytön, joka käänsi muita minua vastaan, jätti porukan ulkopuolelle. Siitä on jäänyt päälle järjetön miellyttämisen halu. Sellainen halu, että haluan kaikkien pitävän minusta ja olen joskus jopa tehnyt mitä kummallisempia asioita sen eteen, että tuntisin olevani osa porukkaa. Yksi asia mitä pelkään toisinaan tänäkin päivänä on ulkopuolelle jääminen ja sen tunteen kun koen tulee välittömästi kyyneleet silmiin ja paha olo. 

Olen aina ollut sosiaalinen, puhelias ja iloinen. Näitä piirteitä ei kiusaaminen ole minulta vienyt, mutta olen käynyt varovaiseksi. Uudessa ja vieraassa porukassa en ensimmäisenä kerro omia mielipiteitäni. Luonteenpiirteisiini voi siis lisätä ujouden ja pinnallisuuden, joita kiusaaminen on minusta tuonut esiin. On paljon helpompi puhua ihmisten kanssa pinnallisista asioista, kuin omista syvällisistä ajatuksistaan. Niitä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa mitä tahansa, on ainoastaan muutama. Olen myös ollut hyvä karkottamaan ihmisiä läheltäni, jottei vaan syntyisi liian syviä siteitä. Joten olenkin äärimmäisen kiitollinen niitä muutamasta ihmisestä, jotka ovat rinnallani pysyneet.

Minun apuna kiusaamiseen toimi maisemanvaihdos, kun aloin viettämään vapaa-aikaani muiden ihmisten kanssa, kuin joita koulussa näin, elämä helpottui. Minut hyväksyttiin johonkin juuri sellaisena kuin olin ja minusta pidettiin, se oli minulle vierasta. Ystävyys on minulle haastavaa, koska usein pelkään että luottamukseni petetään jälleen, tai ystävät kääntyvätkin yllättäen minua vastaan. Vaikka järki sanoo minulle, ettei näin tule tapahtumaan, jyskyttää alitajunnassani ajatus "mutta kun silloin aiemminkin kävi näin".

15-20 vuotta sitten olin maahan poljettu, itsetunnon menettänyt, ulospäin kuitenkin iloinen ihminen. Yksi mikä minua on pitänyt pystyssä kaikki nämä vuodet on kirjoittaminen. Rakastan kirjoittamista, se auttaa päästämään irti mielessä vellovista ajatuksista.  Toivoisin, että kouluaikana joku koulukaveri olisi sanonut puolestani kiusaajille miten tyhmää se oli. Iskuista ja lyönneistä ja potkuista saadut kolhut ovat aikaa myöden parantuneet ja unohtuneet, mutta henkisiä arpia kannan mukanani aina. Joskus ne tihkuvat ja aiheuttavat mielipahaa ja epäluuloja ja saavat itsetunnon murenemaan hetkeksi. Anteeksi olen antanut, unohtaa en voi todennäköisesti koskaan.

Tänä päivänä seison omilla jaloillani, minulla on rinnalla ihana kumppani, joka rakastaa minua kaikkine vikoineni ja oikkuineni. Minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä, joihin tiedän voivani luottaa tapahtui mitä tahansa. Minulla on mukava työ, josta oikeasti pidän valtavan paljon. Minä uskallan nostaa pääni ja olla oma itseni. Melko kauan tämän eteen on tehty töitä, jotta voi sanoa tuntevansa olon arvokkaaksi ihmiseksi. Olen oppinut olemaan vahva, pienistä en suostu kaatumaan 15 vuotta peruskoulusta ja nyt uskallan sanoa olevani onnellinen ja ylpeä siitä kuka olen.