maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kesäisissä tunnelmissa Tampereella

28.6.2015 Sillalla, Tampere


Jaahans mikäpä olisikaan parempi tapa päättää mukava viikko, kuin pieneen Tampereen reissuun. Tampereeseen en muuten edelleenkään kyllästy ikinä. Se on yksi lempikaupunkejani Suomessa. Nytkin oli mukava istahtaa hetki keskustorin teltan edessä oleville penkeille, syödä jäätelöä ja ihmetellä ohikulkevia ihmisiä. Ja mikä tärkeintä, nauttia kesäisestä ilmasta! Johan näitä kylmiä ilmoja onkin riittänyt. Nyt tuntuu siltä, että se kesä vihdoin ja viimein saattaisi saapua. Ensimmäinen kertahan tämä ei todellakaan Sillalla -kaupunkifestivaaleilla ole, ehei, on siellä tullut käytyä. Kerran jo toisenkin.

Musiikillisen illan aloitti Kaarle Viikate ja Marko Haavisto. Täytyy sanoa, että tämä kyllä nyt jossain määrin pääsi yllättämään. Marko Haavistosta minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä, joten en tiennyt mitä odottaa. Kaarle Viikate menee musiikkityyliltään siihen kategoriaan, jota en kuuntele. Toki tiedän Viikate yhtyeen ja muistelin että taitaapa tuo herra olla samoilta suunnilta minun kanssani kotoisin ja mikäli wikipediaan on uskomista, pitää tämä tieto paikkansa.

Nämä herrasmiehet siis tarjoilivat hienosti soivaa kitaramusiikkia. Ovat kuulemma levynkin julkaisseet, Laulu Tuohikorteista. Enpäs tiennyt kyllä sitäkään miten komea ääni sillä Viikatteen Kallella on. Samoin kuin Marko Haavistoa kuunteli mielellään. Särökitaran soitosta vastasi Antti Kukkola ja täytyy sanoa, että nyt kuulin ehkä ensimmäistä kertaa sen eron, mikä on sähkökitarassa ja siinä kunnon särössä. Jonkun laulun aikana suljin silmäni ja tein pienen matkan. Mieleen nousi kuvia avomallisista amerikanraudoista, kesämaisemista, 50-60-luvun hiuksista, heinäpelloista, koivuista, Suomen kesästä, väritettynä ehkä sellaisella ajan patinoimalla kellertävällä hehkulla. Ja juu ihan olin selvin päin. Musiikilla on kumma vaikutus. Nautin.

Illan toisena esiintyjänä lavalle nousi mikäpä muukaan kuin Yö. Ilta aloitettiin tutusti menevällä Vie mut minne vaan rallilla. Jotenkin Ollin ilme oli sen ensimmäisen kappaleen aikana jo niin veikeä, että tunsin sen tutun kutinan, joka sanoi "Kohta se laukaisee jotain legendaarista tuohon mikrofoniin.". No näinhän se on. Sen verran monesti noita ilmeitä on tullut seurailtua, että kyllä sen vaan tietää. Itseasiassa saa nähdä saanko kesän aikana 200 Yön keikkaa täyteen. Katsotaan. Ja siis kyllä sillä rakkaalla Artistilla oli pahasti joku mutteri vinossa. Se tunne, kun puna nousee poskille, ja tajuat että tähän voisi sanoa jotakin vastaan, mutta samalla hetkellä tajuat sen olevan täysin turhaa. Se tunne kun et tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Valitsin naurun. Ei hyvänen aika niitä juttuja. Ja siis ei voinut muuta kuin nauraa. Itseasiassa pari seuraavaakin biisiä meni naureskellessa ja itseään kasaillessa. En ymmärrä mistä se niitä juttuja repii. Voisi melkein lainata Antti Tuiskua ja sanoa, että Peto on irti.

Lavalla nähtiin kyllä Yön aikana poikkeuksellisen pirteitä ja hyväntuulisia soittajia. Ottaen huomioon, että unet ovat heilläkin jääneet todennäköisesti melko vähälle viikonlopun aikana. Juki on jotenkin erityisen paljon liekeissä Tampereella ja se on aina ehdottoman mukavaa. Arin ja Jaskan seuraaminen saa aina hymyn huulille. Eikä Daffyn kitaran soitantaakaan hankala ole katsella. Mikkoa ei sieltä pianon takaa kovin paljoa näy, paitsi että kivan kesäparran se on näyttänyt itselleen kasvattaneen. Niin ja se savu, sitä oli meinaan taas ihan kyllä kiitettävästi. Vähän vähempikin riittäisi.

Illan spesiaalibiiseinä kuultiin Kuin sävel oisi hän. Ollin herkistyminen kertoo vahvasti vain siitä, että se laulu on hänelle äärettömän tärkeä. Hän tanssi kanssa enkeleiden tuli myös toivottuna kipaleena jostain ja Facebook-äänestyksen voitti Pieni ihminen suuressa maailmassa. Se on minulle rakas kappale.

Kuvia löytyy täältä. Joskin laatu ei ole parasta A-luokkaa, kiitos pokkari-kameran ja savustetun teltan. Tuota järkkäri-kameraa kun ei ihan kaikkialle saa roudata. Tai nytkään en ole kyllä varma, olisiko joku loppupeleissä puuttunut asiaan, jos sillä olisi kuvia räpsinyt ilman asianmukaisia kuvauslupia. 

Kaiken kaikkiaan ilta oli täynnä naurua ja hyvää mieltä. Ainakin siis omalta osaltani. Ja niitä Yö-ihmisiä, niitä rakkaita ja ihania tyyppejä jotka Yö on omalle polulleni heittänyt tässä vuosien varrella. Huipputyyppejä. Minun kesäloma kolkuttelee ihan juuri tuossa oven takana ja sehän tarkoittaa paljon musiikkia, kotihommia, aurinkoa, hyvien kirjojen lukemista, yhdessäoloa tuon meillä asuvan kanssa. Mitäpä sitä muuta voisi toivoa. Ei tarvii muuta, tää on hyvä just näin.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Vaakuna Piknik goes pop 12.6.2015

12.6.2015 Kouvola, Vaakuna Piknik


Hyvin nukutun yön ja työpäivän jälkeen saikin taas liikkua kotoa ihmisten ilmoille. Kukapa sitä kotonakaan viitsisi olla. Ei muuta kuin kälyn noutaminen ja jonottamaan porttien taakse. Olisi muuten kannattanut edellisenä iltana pyytää kahden päivän ranneke, no blondi mikä blondi, turha jossitella jälkikäteen. Paikalle olikin jo saapunut kourallinen muitakin Yöstä pitävää tyyppiä. Siinähän sitä sitten taas jonotettiin ja pojotettiin. Yö-fanit ovat muuten melko kovia jonottamaan, en tiedä ovatko muut huomanneet tätä samaa ilmiötä. Ensin jonotetaan porttien takana ja sitten pojotetaan eturivissä.

Ilta polkaistiin käyntiin siis Yön tahdeilla. Ja mikäpä muu olisikaan parempi tapa aloittaa festari-settiä kuin Vie mut minne vaan. Jälleen joku kummallinen ja mukava tunne valtasi, kun herrat astelivat lavalle. Se on se kotoisa tunne, jonka saa vain kotoa ja Yön keikoilta, toinen koti ja ympärillä on sitä Yö-perhettä. Mikäpä sen parempaa tapaa viettää perjantai-iltaa. Nautin suuresti kuunnellessani Yön biisejä, sillä ne eivät olleetkaan aivan perinteistä festariantia. Viime kevään biisilistan jälkeen oli ihanaa vaihtelua kuulla vaikkapa Onnen hohteessa ja Kuuhullut. Mukavaa, että settiin on jäänyt Jään sun viereen. Eikä käy kieltäminen etteikö olisi aina mukava kuulla Pettävällä jäällä. Naamakirjassa biisiäänestyksen oli voittanut Pieni ihminen suuressa maailmassa, joten sekin oli kiva kuulla pitkästä aikaa. Jukilta kuultiin Oikee enkeli ja Yhden illan varietee.

Itse olin jotenkin "jäässä" hetken aikaa, kun vielä tämän kesän osalta ei ehtinyt puraisemaan se keikkakärpänen. Toisaalta eipä sitä kesällä ole mahdollisuuttakaan kovin monelle keikalle mennä, keikkalista kun koostuu pääosin erilaisista kesäkinkereistä, joista en niin kovin paljoa välitä. Tanssilavat ovatkin sitten ihan toinen juttu, harmi ettei niitä löydy kesän listalta kovinkaan montaa. Ne ovatkin aina, eli niin pitkään kun olen keikoilla käynyt, olleet lempipaikkojani kesän keikoissa. Ihmisen pojan aikana kuulin jo valmiiksi korvissani Ollin kommentin "Yö-yhtye kiittää." ja se saa toisaalta hymyn huulille, koska niin monesti se lause siinä samassa kohtaa on tullut. Encoreen oli noussut Tää kesä -biisi vuodelta 1987, se on menevä ralli ja sopii kyllä kesän settiin erinomaisesti. Tää kesä single kantaa muuten todella kesäistä kuvaa kansissaan. Kyllä vuonna -87 on osattu tehdä levyn kansia.

Illan toisena esiintyjänä kuultiin kokoonpanoa Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani. Jos oli edellisenä iltana Siltsun lavalle kannettu tavara jos toinenkin rekvisiitaksi, niin kyllä kannettiin Kouvolan omalle pojallekin lavalle kaikenlaisia tavaroita. Oli kultaiset verhot ja oli kuulkaa sellaisia erilaisia lamppuja ja siihen päälle tietenkin kaikki soittimet. Huh huh. Siinä on muuten roudareilla hiukan hommia. Tuuren olen tainnut kerran aiemmin nähdä livenä ja muistelinkin että siltä mieheltä ei puutu lavaenergiaa ja mietinkin jossain vaiheessa keikan aikana, ettei sen kaverin kyllä tarvitse käydä missään lenkillä enää illalla. Tuure antaa kyllä lavalla vähintään sen 100% itsestään ja se on mukavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Nyt sattui vielä niin hyvin, että Tuure osasi ottaa paikallisen yleisön haltuun huikkailemalla aina sopiviin väleihin jotain Kouvolaan liittyvää. Tuuren ja Kaihon karavaanin meno oli letkeää, hyväntuulista ja energistä. Kyllä sellaisesta mielellään nauttii. Joitain ihan tutunkin kuuloisia biisejä siellä laulettiin.

Viimeisenä lavan otti haltuun Juha Tapio. Tässä on kyllä sellainen kaveri että sanattomaksi vetää kun sitä menoa seuraa. Juhalla on takanaan myös loistava bändi. Pari tv:stä tuttuakin sieltä bändistä löytyy. Juha Tapio painii jossain aivan omassa sarjassaan, eikä sitä voi missään suhteessa verrata illan muihin esiintyjiin. Juhan hyväntuulisuus ja toisaalta vaatimattomuus ja vilpittömyys ovat aistittavissa koko keikan ajan. Loistava biisintekijä, joka vielä itse laulaakin ne laulunsa. Eipä minullakaan lukisi rinnan yläpuolella teksti "Matkallaan he suojan saa", jollen tätä miestä suuresti arvostaisi. Juha on myös äärimmäisen hyvä ottamaan yleisön. Useampaan kertaan herra sieltä syöksyi edessä olevia tervehtimään. Ei siis pelkkää eturiviä. Hiukan joutui nieleskelemään kun Kaksi puuta soi. Hieno päätös hienolle illalle.

Näin on jälleen korkattu kesän keikat myös Yön osalta. Jälleen huomasin sen, että vaikka nautinkin isosti muistakin bändeistä ja heidän livevedoistaan, on olemassa vain yksi Yö, ainakin minulle. Tästä on hyvä jatkaa kesää kohti, kunhan se tuolta joskus vaan tulisi. Vähän lämpöä kiitos. Toisaalta minä lomailen vasta heinäkuussa, joten ne lomailuilmat ovat varmastikin silloin. Pakko olla.


Lisää kuvia Vaakuna Piknikin Poppi-illasta löytyy täältä. 


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Vaakuna Piknik Avajaisilta

11.6.2015 Kouvola, Vaakuna Piknik


Huhhuijaa. Rankan työviikon loppupuolella piti päästä rentoutumaan ja mikäpä siihen olisikaan ollut parempi tapa kuin musiikki. Ehei, nukkuminen ja kunnon yöunet ovat yliarvostettua. Eihän sitä kesällä ihmisten tarvitse nukkua, turhaa hömpötystä sellainen... Oikeastaan en olisi kyllä paikalle lähtenyt, mikäli en olisi tiennyt että rakas ystäväni tekee pienen reissun ja saapuu paikkakunnalle, etenkin kun nyt on sattunut leirin vaihtaminen, eikä seuraavan päivän musiikilliset annit Kouvolassa enää kelvanneet. Mokomakin.

Illan aloitti Samuli Edelmann. Tai siis oikeastaanhan Vaakuna Piknikin polkaisi käyntiin juontajana toiminut Esko Eerikäinen, ilo silmälle, sekä korvalle. Mutta varsinaisen musiikillisen annin aloitti Samuli Edelmann. Tästä miehestä ei ollutkaan aiempaa live-esiintymiskokemusta minulla. Toki Samulin musiikkia olen kuunnellut melko nuoresta lähtien. Ensimmäisiä laulamiani karaoke-kappaleita on Peggy, joten sen biisin osaa mitenkäpäin vain. Tosin Vain elämää -ohjelmassa sille teki kunniaa myös Elastinen, joka muokkasi sen omaan suuhunsa sopivaksi. Samuli on siis myös näyttelijänä kuulunut aina yksiin suosikkeihini Suomen näyttelijäkaartissa. 

Samulin laulamisessa näkyy se keskittyminen esiintymiseen, tämä tuli tutuksi jo tuossa edellä mainitussa tv-formaatissa. Nyt sen pääsi itse asitimaan livenä. Paljon löytyy Samulilta kyllä sellaisiakin kappaleita, joita minä en tiedä, niin paljon sitä ei ole tullut levyltä kuunneltua, toki kaikki isoimmat hitit kuultiin myös Kouvolassa. Toisaalta Samuli toi esiin myös muita kuin laulullisia lahjakkuuksia. Parit erilaiset rummut soivat herran käsittelyssä upeasti. Ja Samulilla oli kyllä kaikenkaikkiaan takanaan loistava bändi. Samuli antaa itsestään lavalla 110% ja se ei ole vähän se. Vaikutuksen se ainakin minuun teki. Tykkäsin. Voisin mennä uudestaankin kuuntelemaan. Josko toisella kerralla voisi kuunnella Väliaikaisen -biisin ilman silmien kostumista.

Illan toisena vetona kuultiin Neljänsuoraa. Taattua iskelmäpoppia, joka ei kyllä jättänyt ainakaan minua kylmäksi tälläkään kertaa. Johan edellisestä kerrasta onkin liki vuosi aikaa. Pitäisiköhän useammin mennä kuuntelemaan ja katselemaan Neljänsuoraa. Meinaan että Antti Ketosen hunajaista ääntä voisi kuunnella vaikka kuinka pitkään, eipä se katseleminenkaan silmiin satu. Tässä bändissä korostuu se poikien keskinäinen hauskanpito ja se että heistä näkee sen, että he nauttivat työstään. Valtaosa Suoran biiseistä on meneviä ralleja ja ne saavat hyvälle tuulelle. Nyt kuultiin myös paljon uutta materiaalia elokuussa ilmestyvältä levyltä ja täytyy sanoa että kyllä se kivalta levyltä alkoi kuulostamaan. Syvän vaikutuksen minuun teki etenkin nyt radioissakin soiva Kaksi kauneinta. Huikeat sanat tuossa kipaleessa. Puhumattakaan tietysti Siipirikko -biisistä, joka sai tipat valumaan silmäkulmista valtoimenaan.

Illan viimeisenä vaan ei todellakaan vähäsimpänä lavan otti haltuun Rakkaudella merkitty mies Jari Sillanpää. Puitteet ja lavarakennelmat olivat kyllä huikean hienot. Kaikki extra kiinnittää aina oman huomion, tällainen materialisti kun itse on. Toinen keikkakokemus Siltsusta ja täytyy sanoa, että taisipa pienen pieni kärpänen puraista hiukan. Viime kesänä Meripäivillä en niin kovasti esitykselle lämmennyt, mutta tällä kertaa tykkäsin kyllä kovasti. Siltsun esiintymisestähän ei voi puhua keikkana, se on esitys. Herra on varsinainen multitalentti ja se pieni teatteri biiseissä ja niiden välissä on aivan ihanaa ja valloittavaa. Ja myönnettäköön että onhan tuota vahingossa tullut Siltsuakin sen verran kuunneltua, etteivät ne kappaleet ihan vieraita ole. Tosin uusinta levyä ei kyllä ole tullut kuuneltua edes vahingossa. Äidillä on joskus tainnut olla joku Siltsun levy. Jos tämän esityksen seuraamisesta ei nauti, voi kyllä mennä katsomaan peiliin, vika ei meinaan todellakaan ole lavalla. Unohtamatta tietenkään mainita Jarin taustalla häärivää Men in black -orkesteria, josta löytyy kyllä myös aimo annos hyvänmielen energiaa.


Täytyy sanoa, että kova panostus Vaakuna Piknikin ensimmäiseen iltaan, eikä suotta. Ilta oli loistava. Vaikka en alunperin ollut lähdössä lainkaan paikalle, olisi kyllä kaduttanut jos en olisi mennyt. Sen verran kova ilta oli kyseessä. Väsymys ja huonosti nukutut yöt hävisivät illan aikana kauas pois, kun lavalta sai niin paljon hyvää energiaa imettyä itseensä. Eikä siellä ollut edes kilometrin pituisia vessajonoja, joka tarkoittanee sitä että vessoja oli hankittu alueelle riittävästi. Hienoa Vaakuna Piknik!


Lisää kuvia avajaisillalta löytyy täältä.