tiistai 13. joulukuuta 2016

Yön 35-vuotis juhlakiertueen päätös Metro Areenalla

9. ja 10.12.2016 Yö 35v. Juhlakiertue, Metro Areena


Nytkö pitäisi sitten muka keksiä jotain sanottavaa? Tätä viikonloppua on odotettu melko pitkään. Lauantain lippu oli hommattu jo hyvissä ajoin maaliskuussa, perjantaita mietinkin sitten hiukan pidempään. Perjantaina konserttiin lähti mukaan äiti. Paikat olivat piippuhyllyllä ja melko hienot näkymät sieltä olikin. Perjantaina lavalla oli ensimmäisessä setissä vierailemassa Toni Wirtanen, joka kävi heti alkukeikasta vetämässä repäisevän version Pieni ihminen suuressa maailmassa kappaleesta. Oli kyllä jäätävän tykki veto.

Visuaalinen ilme konserteissa oli kyllä mahtavaa katseltavaa, vaikka niistä saikin esimakua Tampereella. Nämä visuaaliset jutut suunnitelleet tyypit ovat kyllä tehneet mahtavaa duunia. Ensimmäinen osa konsertista mentiin jälleen Yö-klassikoita 80- ja 90-luvuilta. Toisella puoliskolla saatiin sitten nauttia tuoreemmista hiteistä 2000- ja 2010-luvuilta. Perjantaina me siirryimme äitylin kanssa sujuvasti eturiviin toiselle puoliskolle, siellä kun sattui olemaan jokunen tyhjä istumapaikka.
Toisella puoliskolla vierailevina tähtinä nähtiin Juha Tapio ja Suvi Teräsniska. Särkyvää biisin alkaessa ehdin jo hetken miettiä että mitä hittoa, miksei Olli spiikannut Suvia lavalle. Sieltähän se Suvi kuitenkin asteli duetoimaan Ollin kanssa ja sai huokaista helpotuksesta.

Lauantaina kyytiin lähti tuo äärettömän rakas Ystävä, joka oli saapunut Pohjois-Suomen lumen keskeltä etelän pimeyteen. Ei muuten ollut kaukana, että olisi jääty matkalle, kiitos fiksujen kanssa-autoilijoiden Kehä 1:lle siirtyessä. Onhan se ihan jees lyödä jarrut kiinni liki satasen vauhdista. Mutta luojan kiitos tilanteesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja useammalla kirosanalla. Lauantaina jotenkin taas korostui se miten ihanaa oli nähdä monia rakkaita ihmisiä, jotka Yö on elämääni tuonut. Olen kyllä vilpittömän kiitollinen heistä ja teistä kaikista. Pus.

Lauantaina olikin sitten vuorossa melkoista tunteiden vuoristorataa. Hammasta joutui puremaan useaan otteeseen, eikä se kyllä auttanutkaan, itku karkasi silmäkulmasta useamman kerran. Välillä naurettiin ja välillä itkettiin. Ensimmäisellä puoliskolla vierailevana tähtenä nähtiin Ellinoora, joka esitti koskettavan ja kauniin version Enkelille biisistä. Metro Areena tuikki kauniisti kännyköiden taskulamppujen loisteessa.

Toisella puoliskolla Juha Tapio sai kyyneleet vierimään valtoimenaan kappaleella Sunnuntaisin kuolee kuninkaat. Ja kyllä oli mahtava tunnelma myös Jukin esittäessä Katujen kuningatarta, joka siirtyi viimeisessä konsertissa toiseen settiin. Mitra pääsi esittämään täydelle Metro Areenalle myös pätkän Mä annan sut pois kappaletta ja kyyneleiltä minut pelasti kameraan keskittyminen. Kiitos ja kunnia oli täyttä tykitystä ja tulitusta kumpanakin iltana. Lauantaille pyro yms. tekniikasta oli jätetty vallattomat savusuihkut pois. Viimeisenä kuultu ROLV sai kyyneleet silmiin, etenkin kun näki miten koville se sillä rakkaalla Artistilla otti. Viimeisen kerran kumarrukset tänä vuonna ja homma oli taputeltu pakettiin. Eipä juuri paremmin olisi voinut päättää Yön 35-juhlavuotta.
Jotakuinkin tällä konseptilla syksyn konsertit on vedetty läpi:

Ensimmäinen setti
Likaiset legendat 1
Pieni ihminen suuressa maailmassa
Särkynyt enkeli
Kuorotyttö
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Yötä vastaanottamaan
Katujen kuningatar
Joutsenlaulu
Vie mut minne vaan
Tia-Maria
Ihmisen poika

Toinen setti
Vain yksi sydän särjettäväksi
Tie sydämeeni
Pettävällä jäällä
Särkyvää
Jään sun viereen
Deadline
Laulu rakkaudelle
Minne tuulet vie
Puolet taivaasta - Puolet helvetistä
Kiitos ja kunnia

Encore
Parrasvalot
Rakkaus on lumivalkoinen

Tajusin muuten nyt vasta, että Laulu rakkaudelle on kyllä väärässä setissä, tai sitten minä olen kuvitellut sen ensimmäisen ja toisen setin biisien jaotteluperusteen. Sen vuoksi tuon listan tekeminen ilman apuja meinasikin olla hiukan vaikeaa, koska olisin ehdottomasti sijoittanut sen kappaleen ensimmäiseen settiin. Hmmmm....

Ei tehnyt mieli lähteä ihan heti pois. Oli kiva jutustella ja viettää vielä aikaa niiden hurjan rakkaiden Yö-ihmisten kanssa. Itku meinaa tulla tätä kirjoittaessa. Ensi vuonna tulee kymmenen vuotta siitä, kun Yö on vienyt mennessään. Nyt on taas kiva katsella taaksepäin tätä Yö-vuotta. Kilometrejä on jälleen kertynyt jokunen, on ollut baarikeikkoja, festareita, tunnelmallisia trioja ja Olli ja Lenni-Kalle duokin sekä tietysti konsertit ja etenkin nämä päätöskonsertit. Huh. Matkaan on mahtunut paljon mahtavia tyyppejä, vanhoja tuttuja ja jokunen uusikin tuttavuus. Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet tänä vuonna osa tätä matkaa.

Suurin kiitos kuitenkin Yölle! Ilman Ollia ei ole Yötä, suuri kumarrus mahtavalle tyypille, joka luotsaa Yö-laivaa eteenpäin, vaikka vuosi ei varmasti ole ollut helppo. Myöskään ilman bändiä ei tulisi mistään mitään. Kiitos Daffy, Jaska, Ari, Juki ja Mikko! Ilman tekniikkaa mikään ei toimisi ja popparit olisivat pulassa, eli iso kiitos Teemu, Timo, Aki, Pete ja Pasi. Jälleen on tuhlattu tänä vuonna euro jos toinenkin maailman parhaaseen fanituotemyyntiin, kiitos Satu ja Pipsa. Konserteista kiitos myös Mitralle, Elnalle ja Jennielle, toitte omalla olemuksellanne ihanaa piristystä ja energiaa, duetot olivat koskettavia ja hienoja.

Nyt on hyvä rauhoittua pikku hiljaa jouluun. Rentouttavaa joulua kaikille. Kiitos ikimuistoisesta Yö-vuodesta. Nähdään taas keväällä keikoilla!

Kuvia löytyy jälleen facebookista ja löytyypä sieltä muutama videopätkäkin. Kuvia on nyt kohtuullisen paljon, mutta kun en millään pystynyt enää karsimaan noista jäljelle jääneistä kuvia pois.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Yötä vastaanottamassa Lahdessa

19.11.2016 Puolet taivaasta - Puolet helvetistä Yö 35v., Sibeliustalo, Lahti


Tervehdys taasen. Edellisestä kirjoituksesta on taas ehtinyt parisen viikkoa vierähtämään. Eli tällä kertaa konserteista oli vuorossa Lahti. Olen aiemmin kertonut ristiriitaisista tunteistani Lahtea kohtaan. Jotenkin kohdalleni on sattunut erikoisia kohtaamisia nimenomaan juuri Lahdessa, joten yhdistän Lahteen myös tietynlaisen ihmistyypin, joka ei varmastikaan todellisuudessa vastaa totuutta lainkaan. Minun kohdalleni vain on sattunut pari erikoisempaa tapausta. Näiden ihmisiin liittyvien tapausten lisäksi Lahden kaupunki on kiusannut minua jemmaamalla autoni niin etten löytänyt sitä enää ja luulin sen olleen varastettu, vaikkei näin todellisuudessa ollutkaan. En vieläkään ymmärrä miten voi ihmislapsen pää olla keikan jälkeen niin totaalisen jäässä, ettei muista mihin on jättänyt autonsa. Hupsista.

Aloitin illan kivasti tekemällä eräälle ystävälleni oharit. En ollut siellä missä piti. Voihan viineri, hiukan eri ratoja olivat meidän ajatukset menneet, enkä nähtävästi osaa lukea minulle lähetettyjä viestejä oikein. No kerrankos sitä, jos toisenkin. Ei vaan harmitti kyllä isosti. Tuli myös hiukan kiire, joten enpä ehtinyt taas kauaa penkissä kaivelemaan nenää ja kaivamaan napaa, kun alkutahdit kajahtivat ilmoille. Kyllä siitä alusta melkein pitäisi video ottaa ja kokeilla lyökö se tajuntaan videonkin kautta. Harmittaa kovasti mikäli tämä jää ainoastaan konserttien introksi. Minä salaa hiukan toivon, että tämä samankaltainen aloitus nähtäisi myös festareilla ja keikoilla. Olisi aika tykkiä kamaa.

Iltahan käynnistyi jälleen Likaisilla legendoilla ja johan sitä heti perään jatkettiin Pienellä ihmisellä suuressa maailmassa. Enkeleistä laulettiin tälläkin kertaa, eikä niihin enkeleihin kyllästy ikinä. Ensimmäisellä puoliskolla hyvin vahvana tulkintana on syksyllä iskenyt myös Särkyvää, en tiedä mikä siinä on, mutta jostain syystä se iskee kerta kerran jälkeen todella vahvasti tajuntaan. Kyseisen kappaleen musiikkivideo on muuten hyvin traaginen ja jotenkin siitä tulee ainakin minulle melkeinpä paha olo. Vaikka eipä noita musiikkivideoita juuri tulekaan katsottua. Paitsi että se Särkyväähän tulee vasta toisessa setissä. Ensimmäisessä setissä on biisejä 80- ja 90-luvuilta ja toisessa taasen 2000- ja 2010-luvuilta. Hupsista.

Toisen puolisko aloitettiin tutusti Vain yksi sydän särjettäväksi kappaleella ja tälläkin kertaa sen duetoi Ollin kanssa Elna Romberg, tämähän tarkoittaa siis sitä että "kuorotytöistä" paikalla olivat Elna ja Mitra. Kyseisestä kappaleesta on kaiketikin ilmestynyt radiosinkku aivan hiljattain, joten eipä muuta kuin toivomaan sitä radiosoittoon. Toisella puoliskolla kuullaan siis kolme duettoa. Odotan aina mielenkiinnolla, millä sanoilla Olli spiikkaa Pettävällä jäällä -kappaleen ja samalla Mitra Matoufin lauteille hänen kanssaan. Huomaa hyvin, että heille on muodostunut vahva side, todennäköisesti jo Voicen aikaan ja sitä on aina hieno katsoa ja kuunnella. Tulee vähän mieleen combo Olli ja Suvi. Olli pyysi Mitraa laulamaan myös pätkän Mä annan sut pois kappaletta ja huh huh, jäätävä veto. Jään sun viereen -kappaleeseen on poljettu kiertueen aikana rutkasti vauhtia ja sitä meininkiä katsellessa tulee melkeinpä itselleenkin hiki, niin kova meno lavalla on sen biisin aikana.

Liian nopeasti taputeltiin tämäkin ilta pakettiin ja oli aika viimeisten taputusten. Jos ette vielä ole käyneet katsomassa kiertuetta, nyt tulee jo kiire. Vähiin käy ennen kuin loppuu. Vielähän siellä 35-vuotiskakussa on kirsikkana laivaristeily sekä tietenkin Espoon Metro Areenat. Toki ennen niitä vielä muutama areenakin jäljellä. Vielä ehtii. Jollei mitään ihmeitä tapahdu, niin minulla on jäljellä enää Metrot, eli nähdään siellä!

Kuvia löytyisi jälleen facebookista.


tiistai 8. marraskuuta 2016

Ihan Yössä Tampereella

Yö Puolet taivaasta - Puolet helvetistä 35v. juhlakiertue Tamperetalossa 5. ja 6.11.2016


Minä aloitin Tampere viikonlopun jo perjantaina ajelemalla Tampereelle vielä illalla korispelin jälkeen. Oikeastaan siinä kävi sellainen pieni vahinko, kun luulin olevani menossa perjantaina katsomaan koripalloa Nokialle, vaan sepäs olikin kotipeli. Joten starttailin uskollisen ajokkini korispelin jälkeen ja ajelin kohti Tornia. Se on siis se S-ryhmien omistama korkea hotelli Tampereella, kaiketikin Tampereen korkein rakennus, vai-miten-se-nyt-oli.

Lauantaina ehtikin sitten hyvin palloilemaan päivällä ympäri Tamperetta ja ehtipä siinä käydä pari pokemoniakin hakemassa Pikku kakkosen puistosta. Lauantai muodostuikin oikein mukavaksi päiväksi, sain viettää melkeinpä koko päivän erään rakkaan Yö-ystävän kanssa. On ihana kun elämässä on ihmisiä, joiden tavallaan tiedät olevan osan elämääsi ja kun näette voitte olla ihan rennosti vailla kiusaantuneisuutta, vaikka edellisestä kerrasta olisi pitkäkin aika. Illalla suunnattiin siis Tampere-talolle. Tämä talo on ehtinyt tulla tässä vuosien varrella tutuksi. On tullut eräskin konsertti käytyä siellä katsomassa ja useamman kerran reissut on venytetty mahdollisuuksien mukaan parille päivälle, kun useamman kerran on konsertit olleet peräkkäisinä päivinä. Tampere-talossa on kyllä ihan joku oma taika. Siellä on aina ollut kiva käydä ja nauttia konserteista täysin rinnoin.

Intron alkaessa soimaan sydän hakkaa joka kerta tuhatta ja sataa ja pitää oikein keskittyä hengittämään syvään. Kyllä se vaan on niin kokonaisvaltainen kokemus. Tajunnan räjäyttävä suorastaan. En oikein edes ymmärrä miten se voikin vaikuttaa sillä lailla. Jännää siinä on myös se, että vaikka sen intron on nyt kuullut jo useamman kerran, niin siihen ei vaan kyllästy. Nyt oli mukaan otettu visuaalista ilmettä, joka kyllä vaikutti isosti konserttikokemukseen ainakin omalla kohdallani. Vaikuttavia efektejä. Tykkäsin ehdottoman paljon. Lauantain konsertti meni kyllä taas sarjaan "pure huulta ja purista kynnet kämmeniin, ettei tule itku ja siltikin se tulee". En edes enää muista minkä kaikkien biisien aikana itku tuli tai oli lähellä. Vastapainona itkulle ja herkitymiselle olikin sitten se älyttömän hyvä meno, joka lavalta välittyi isosti. Konsertissa oli myös erikoinen ohjelmanumero, kun lavalle nousi Jasmin Määttä, hän oli kesällä ollut harjoittelussa Radiosuomipopilla ja Ollille oli tästä jossain haastattelussa kerrottu. Olivat sitten yhdessä soittaneet Jasminille ja Olli oli kutsunut Jasminin laulamaan konserttiin. Melko rohkea veto.

Konsertin jälkeen pyysin vielä yhden Yö-ystäväisen luokseni kyläilemään ja siinä sitten pizzaa syötiin ja höpistiin kaiken maailman asioita. Ja hei, mitäpä muuta ihminen voi tehdä yhden jälkeen yöllä hotellihuoneessa, kun mennä kylpyyn. Jos kerran hotellihuoneesta löytyy kylpyamme, niin onhan se nyt ainakin kerran käytävä lillumassa kylvyssä.

Sunnuntai aamu valkenikin sitten lumisateen kera ja minä suuntasin turvallisesti sisätiloihin Ideaparkkiin Lempäälään. Tuli pitkästä aikaa käytyä palloilemassa vaate- ja kenkäkaupoissakin. Eniten rahaa onnistuin kuitenkin tuhlaamaan Sinelliin, tulipahan hankittua joulukorttitarvikkeet, joita ei meiltä Kouvolasta löytynyt. Aikaa jäi vielä myös serkun ja hänen perheensä luona vierailuun. Kiitos rakkaat sukulaiset, jotka aina ruokitte ja kahvitatte, kun käy kylässä.

Sunnuntaina pitikin sitten katsella konserttia ihan vieraasta kulmasta. Tämä tuntui melkeinpä siltä kun olisi käynyt vieraissa. Tosin ei kyllä mitään hajua miltä sellainen tuntuu, mutta tiedätte varmaan että kun periaattessa kaikki on hyvin ja silti jokin nurinkurin. Minähän katselen keikat melko useasti keskeltä, tai mieluiten aavistuksen verran oikealta, eli Daffyn puolelta. Olenpa joskus myös reunassa Daffyn puolella. Mutta yhden käden sormilla voi melkeinpä laskea ne kerrat kun olen ollut keskeltä vasemmalle eli Jukin puolella. Muistelen kyllä aiemminkin olleeni Tampere-talossa samoilla huudeilla istumassa. Muita kertoja en kyllä muista. Vähän niitä kertoja joka tapauksessa on. Mutta niinhän se vanha sanontakin menee, että vaihtelu virkistää.

Sunnuntaina kuorotytöistä oli poissa Jennie, pari muuta alkavat virnistelemään jo siihen malliin, että ihan kuin olisi nähty ennenkin jossain. Mahtaa ne ajatella, että on tuo kyllä pöljä. Edelliset taustalaulajat tiesivät jo entuudestaan miten pöljä olen, joten ei tarvinnut miettiä että mitähän ne miettivät. Tai jolleivat ihan heti tienneet, niin oppivat ainakin hyvin nopeasti. Niin kai nuokin on oppineet. Vain yksi sydän särjettäväksi kuultiin siis tällä kertaa Ollin ja Elnan duettona. Tänä syksynä Hän tanssi kanssa enkeleiden on pariin otteeseen saanut omat kyynelkanavani auki ja jostain syystä se biisi on saanut tänä syksynä erilaisen merkityksen kuin aiemmin. Tänä syksynä se kappale on minulle vaikea pala niellä. Ihan aina ei tule ne kyyneleet, mutta vaikeaa sitä on silti kuunnella. Onneksi oman mausteensa sunnuntaina toi se keskellä lavaa palloileva tyyppi kaikkine ilveilyineen samoin kuin eräs nimeltä mainitsematon herra rumpujen takana myöskin niiden ilmeidensä kanssa. 

Sunnuntaina meno ei ollut ihan yhtä riehakasta kuin lauantaina, mutta hyvä tunnelma oli Tampereella sunnuntainakin. Oli aika mahtava viikonloppu Tampereella ja nämä nähtyään nälkä Espoota ja Metro Areenaa kohden kasvaa.

Kuvia löytyy täältä.


maanantai 24. lokakuuta 2016

Puolet taivaasta - Puolet helvetistä reissut jatkuu

21.10.2016 Yö 35v. Verkatehdas, Hämeenlinna


Perjantaina töiden jälkeen oli kiva kiirehtiä kotiin ja hetken päästä lähteä jälleen autoilemaan. Mies vaihtoi samalla tohinalla vaatteita ja suuntasi vanhempiensa kodin kautta koripalloa katsomaan. Minä taasen otin auton alle ja lähdin ajelemaan kohti Hämeenlinnaa. Tämä kaupunki kuuluu sarjaan "Olisi kiva nähdä joskus valoisallakin.", on meinaan jokusen kerran tullut kyseisessä kaupungissa vierailtua, mutta aina ainoastaan niin sanotuille pistokeikoille, eli ajan sinne, katson keikan ja ajan kotiin. Tosin eipä tullut asia korjattua tälläkään kertaa. Verkatehtaalla en ole koskaan aiemmin kuitenkaan käynyt, joten siinä mielessä paikka oli vieras. Siellä parkkiruutua etsiessä ehdin kiroamaan jo kaikki mahdolliset asiat, kun parkkiruutua ei vain löytynyt Verkatehtaan pihalta. Vähän kauempaa Verkatehtaasta löysin kuitenkin autolleni paikan, joten turhaanpa siinä tuli taas manailtua.

Konsertin alkua odotellessa tuli höpistyä niitä näitä ja aika kului sukkelaan hyvässä seurassa, eikä aikaakaan kun piti jo mennä sisään konserttisaliin. Hiukan siinä oli jännä istuskella, kun seuraa ei nyt tällä kertaa ollutkaan. Vaikka konsertissa olikin tuttuja, niin siltikään ei ollut tullut sovittua kenenkään kanssa, että ostaisi vierekkäiset paikat. Eipä tuo kyllä minua haittaa, viihdyn nimittäin myös yksin.

Alkusoinnut kehiin ja huikean hieno konsertin aloitus jälleen. Jos tämä ei meinaa pudottaa kuuntelijaa jakkaralta, niin ei sitten mikään. Nyt alan kyllä pudottelemaan joitain kappaleitakin, joita konserteissa on kuultu. Särkynyt enkelihän on sulaa vahaa aina kun keikalla kuulee kyseisen kappaleen. Edelleenkään se ei ole oma ehdoton suosikkini Yön kappaleista. Noihin kahteen sanaan vaan yhdistyy niin monia asioita, jotka kuvaavat minua. Ensinnäkin kun on rikottu, särjetty, tallottu jalkoihin ja poljettu pieneksi sopii sana Särkynyt kuvaamaan minua kohtuullisen hyvin. Kappaleen levyversion alussa kuuluu särkyvän lasin ääni (joka kuulemma on särkyvä olutpullo) ja siitä taas tulee mieleen hauraasta lasista tehty enkeli, toisaalta se on hirvittävän vahva, toisaalta taas sen tarvitsee vain saada pieni osuma, niin siihen tulee särö. Sekin kuvaa minua, toisaalta saatan ulospäin näyttää hirvittävän vahvalta, mutta pieni osuma voi saada sisukseni murtumaan ja se murtuma lähtee helposti kasvamaan. Ja sitten minulla vielä on se kummallinen mieltymys enkeleihin. Joten vaikka se kappale ei ole oma suosikkini, en ikinä kyllästy kuulemaan sitä livenä ja jostain syystä sen olen myös tänne ominut.

Biisisetti oli Hämeenlinnassa samanlainen kuin Leppävirrallakin. Nyt selkeänä erona oli se että taustalaulajatiimiin oli liittynyt Jennie Storbacka. Lueskelin juuri hiljattain yläasteen ruotsin kielen kirjaa, jossa oli mainittu Jennie Storbacka, ihan siis nimenä, mutta kuitenkin. Jenniehän on myös tuttu TVOFista. Jennie ja Elnahan ovat kilpailleet samalla tuotantokaudella, eli vuonna 2015, kun taas Mitra on tuttu tämän vuoden keväällä käydystä Voicesta. Jennie on mukana Puolet taivaasta - Puolet helvetistä levyltä löytyvässsä riipaisevan kauniissa kappaleessa Vain yksi sydän särjettäväksi. Livenä tämä duetto on kaunis ja koskettava.

Konsertin jälkeen jäi hiukan orpo fiilis, kun ei päässytkään irvistelemään nimmarijonoon, kun sellaista ei ollutkaan. Jotenkin siihen on niin tottunut, että konserttisalien jälkeen jäädään vielä palloilemaan niiden nimmareiden perässä. Onneksi isointa hämmennystä kävi lievittämässä arvon herra rumpujensa takaa, niin ei jäänyt ihan niin orpo fiilis päälle.


22.10.2016 Mansikka-ahon liikuntahalli, Kouvola


Tämähän on mukavaa, tätä lisää, joten ei muuta kuin heti seuraavana iltana omille kotinurkille. Mansikka-aholla tai Manskarilla näin tuttujen kesken, ei ollut numeroituja istumapaikkoja, joten mepä olimmekin sitten hyvissä ajoin seisoskelemassa oven takana. Raikkaassa syyssäässä meinasi vaan tulla hiukan vilu. Tilanne ei kyllä juurikaan helpottunut, kun pääsi sisälle. Ilmeisesti Manskarin ilmanvaihto kytkeytyy automaattisesti isommalle, kun savuilmaisimet kytketään pois päältä. Eli savukoneet =savuilmaisimet pois päältä = ilmastointi liki täysillä = kylmä liikuntahalli. Oman paleluni sain toki korjattua yhdellä siiderillä, joten hätä ei ollut tämän näköinen. 

Järjestävälle taholle on pakko välittää terveisiä (en tiedä menevätkö tätä kautta perille, mutta osaavatpahan muut ainakin varautua) jos lippujen hinnassa kiskotaan liki kymppi lisää hintaa siitä, että haluat istumaan etukatsomoon, eli ns. permannolle, niin eihän niitä lippuja nyt kerätä ovella pois ihmisiltä. Tässä tulee hiukan huijattu olo. Lippujen hintakin on minun mielestäni vaihdellut vielä niiden tultua myyntiin, saattaa olla että olen väärässä. Mutta siis huijattu olo tuli, koska olin maksanut sen kalliimman lipun ja kuitenkin permannolle pääsi käytännössä kävelemään kuka tahansa, olipa sitten ostanut minkälaisen lipun tahansa. Toinen pieni juttu, jonka laitoin merkille väliajalla käydessäni raittiissa ulkoilmassa, oli se että ulos menijöille annettiin käytetty lippu mukaan, joka sitten palautettiin järjestyksenvalvojalle sisäänpalatessa. Joten esimerkiksi minun käsiini päätyi lippu, jossa näkyi lipun ostaneen nimi ja osoite, meniköhän se nyt ihan oikein? Jotenkin ymmärtäisin jos tämä olisi vaikkapa ensimmäinen kerta kun järjestetään konserttia, mutta kun ei ole. Pitäisi tietää paremmin. Mainittakoon myös, että järjestävänä tahona ei todellakaan toiminut Yö.

Illan Kouvolassa polkaisi vakuuttavasti käyntiin Suvi "Rockchick" Salmimies. Suvihan on joitain vuosia taaksepäin kilpaillut TVOFissa, tarkalleen vuosi oli 2014. Suvi kilpaili Monroen tiimissä ja pääsi Knock out -kierrokselle asti. Tämän lisäksi tämä mimmi kisailee myös hieman fyysisemmissä hommissa. Suvi on nimittäin myös vapaaottelija. Seuraavan kerran Suvin voikin nähdä näissä merkeissä marraskuussa Helsingissä. Nyt Kouvolan lavalla nähtiin energinen, hyväntuulinen ja lahjakas nainen, jonka laulua kuuntelee mielellään. Tajusin jossain vaiheessa myös nämä Kouvolan pienet piirit, Suvin olen nimittäin tavannut silloin, kun hän on ollut n. 15-vuotias. Muistelen neidistä löytyneen silloinkin kohtuullisen paljon energiaa, eivätkä ne puhelahjatkaan ihan huonot ole olleet jo silloin.


Luojan kiitos, miinukset järjestelyissä eivät vaikuttaneet itse konserttiin, joka olikin sitten aivan mahtava kokemus. En tiedä vaikuttiko se kylmyys, mutta koko Yö-poppoo oli aivan huikeassa vedossa ja tunnelma hipoi kyllä kirkkaasti kattoa. Hymy oli herkässä ja mikäs siinä oli ollessa, kun vierellä oli pitkästä aikaa tuo rakas aviomies (siis pitkästä aikaa Yötä katsomassa vierellä, heh), jonka olin saanut houkuteltua myös mukaan. Melkein uskaltaisin väittää, että sekin siitä kyllä tykkäsi ja siellä konsertissa viihtyi. Ja miksei olisi viihtynyt. Ännentoistolliset asiat toimivat myös eturiviin hyvin, valot näyttivät myös edestä hienoilta, kun lavan ja eturivin väliin oli jätetty reilusti tilaa. Bändi soitti hyvin. Bändi nautti selkeästi soittamisesta, tai sitten heistä on tullut hyviä näyttelijöitä. Olli oli hyvällä tuulella. Mimmit alkavat selkeästi päästä hommaan mukaan. En muista olenko koskaan kuullut yhtä menevää ja räiskyvää versiota parista biisistä, kun mitä nyt kuulin. Aika lailla täydellisyyttä hipova konserttikokemus, ainakin omassa skaalassani tämä pääsee aika lailla kärkeen niiden lempparikeikkojen suhteen.

Kuvia Hämeenlinnasta.
Kuvia Kouvolasta.


"Näistä öistä voimani mä saan."


torstai 20. lokakuuta 2016

Siltsua Kuopiossa

15.10.2016 Jari Sillanpää, Kylpylähotelli Rauhalahti, Kuopio


Jotenkin minusta tuntuu, että tästä on tulossa hyvin livemusiikkipainotteinen syksy. Mutta enpä pane sitä pahakseni ollenkaan. Sen sijaan tuolla aviomiehellä saattaisi olla jokunen sana sanottavanaan näihin minun lentelyihin tänä syksynä. Kuopio siis kutsui viime viikonloppuna ja oikeastaan syy siihen miksi Kuopioon lähdin löytyy tuolta pohjoisemmasta Suomesta, se kävelee kahdella jalalla, on läsnä silloin kun sitä tarvitsee, on lähellä vaikka olisikin kaukana, siitä lähtee kova ääni, se saa minut nauramaan, se on nähnyt minun itkevän monta kertaa, se saa minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, sitä voi kutsua nimellä Ystävä. Eli vähän laatuaikaa tuon rakkaan Ystävän kanssa ja samalla hyvää musiikkia ja sellaista.

Ensinnäkin nyt on pakko kehua Rauhalahden superhyvää asiakaspalvelua, kaikki ihmiset olivat hirvittävän mukavia, niin hotellin respassa, ravintolassa, kuin ovella seisoneet mukavat järjestyksenvalvojatkin, eli paljon plussaa ystävällisistä ihmisistä. Päivä taittui nopeasti iltaan ja tukan laittoon ja meikkaamiseen (paitsi että mehän olemme luonnonkauniita) ja pian olikin jo aika lähteä hengailemaan ravintolan ovelle. Siinä tuli höpistyä kaikenlaista Siltsun fanien kanssa. Eipä tainnut taas jäädä kenellekään epäselväksi, että olin vastarannan kiiski ja niin sanotusti toisesta leiristä kotoisin, kun se Yö nyt vain on minulle se ykkönen.

Nyt ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, kun jo ensimmäiset livemusiikkitahdit täyttivät salin ja samalla tanssilattian. Lavan meinaan otti haltuun MIB, eli Men in black -orkesteri. Siitä hauska orkesteri että sieltä löytyy kaksi veljesparia ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin nämä kaksi veljesparia ovat myös perustaneet bändin, jotenkin porukkaan on löytynyt myös perkussionisti ja solisti. MIBin poijjaat viihdyttivät tanssikansaa parin setin verran ja meillä ainakin oli lystiä. Hyvästä musiikista tulee aina hyvälle tuulelle, samoin kuin musiikista jonka soittajat nauttivat työstään.

MIB siis tietystikin jatkoi lauteilla vielä Siltsun kanssa. Näitä herroja kelpaa kyllä katsella ja kuunnella, he meinaan hoitavat tonttinsa hyväntuulisina ja soittamisesta nauttien. Tällaisia kappaleita kuultiin illan aikana: Liekeissä, Oot täydellinen, Satulinna, Sinä ansaitset kultaa, Suurempaa, It had better be tonight, Tanssii kuin John Travolta, Rakkaudella merkitty mies, Kaduilla tuulee, Elämän tärkein ilta, Muuri, Malagaan, Gangnam style ja Valkeaa unelmaa. Keikasta voin sanoa sen verran, että olen nähnyt parempiakin keikkoja Siltsulta. En tiedä mistä tällä kertaa kiikasti, en juurikaan ole nähnyt Siltsua niin sanotusti pienillä lavoilla, joten voi olla että vika oli siinä tai sitten jossain muualla. Mene ja tiedä. Eikai kaikilla voi aina olla hyvä päivä?

Ilta oli kaikinpuolin lystikäs ja kyllä musiikilla vaan on kumma voima. Ja parasta tosiaan oli se, että sai nautiskella illasta sen rakkaan Ystävän kanssa.


Nyt kaikki kuvat löytyvät täältä, eli ei tarvitse suotta etsiä lisää kuvia mistään. Tässä ne ovat kaikki.






























perjantai 14. lokakuuta 2016

Kuusankoskitalolla Eriniä kuuntelemassa

9.10.2016 Erin, Kuusankoskitalo, Kouvola

Sunnuntaina oli jälleen vuorossa livemusiikkia konsertin muodossa. Tällä kertaa ihan tässä kotikonnuilla, joskus tällaiset yllättäen tapahtuvat asiat ovat todella hyviä ja piristäviä. Oikeastaan yksi syy oli se, että minua hävetti kouvolalaisten puolesta se, miten vähän lippuja oli myyty/varattu Erinin konserttiin, etenkin kun Erin kuuluu omiin vahvoihin suosikkeihini. Joten eipä siinä muuta kuin suostuttelin äidin mukaan (tosin äiti asetti sellaisen ehdon, että minun pitää lähteä joku kerta kuuntelemaan jotain konserttia mihin hän haluaa).

Nyt on pakko hiukan kertoa myös historiasta Erinin kanssa. Minä olen ollut ensimmäisen kerran kuuntelemassa Nylon Beatia, silloin kun heiltä ei vielä ollut ilmestynyt yhtään levyä. Melkeinpä voisin sanoa, että tuo kyseinen tapahtuma joskus 90-luvun puolessa välissä on hyvinkin saattanut olla sysäys minun livemusiikin fanittamiseen. Tapahtuma oli Elämä on parasta huumetta -konsertti Tykkimäessä, tarkkaa vuosilukua en kyllä osaa sanoa. Muistelen että kun olin siellä ensimmäistä kertaa, esiintymässä oli siis Nylon Beat ja 7. Taivas ainakin. Nämä kaksi jäivät mieleen ja molempien levyjä on kuunneltu siihen aikaan valtavan paljon. Mutta palataanpa tähän aikaan.

Tunnelmat Erinin konsertista olivat ehdottomasti positiiviset. Nautin suuresti Erinin mahtavasta bändistä ja Erinin ääni taasen soi Kuusankoskitalossa niin kauniisti, että kylmät väreet tulivat hyvin tutuiksi illan aikana. Musiikilla on kyllä niin suuri merkitys omiin tunteisiini, konsertin alkupuolella sai jo pyyhkiä silmäkulmia, kun On elämä laina -biisi soi kauniisti sunnuntai-illassa. Muistan myös kun olen kuullut kappaleen ensimmäistä kertaa jossain Vanhuus rokkaa konsertissa, enpä säästynyt itkulta silloinkaan.

Konsertti oli mahtava läpileikkaus Erinin soolouraan. Lauluja kuultiin kahdelta jo ilmestyneeltä soololevyltä sekä muutama uusi kappale merraskuussa ilmestyvältä levyltä. Uusista kappaleista mieleen jäi levyn nimikkokappale Seliseli sekä tietysti paljon radioissa soinut Kohta hänen. Vanhemmista kappaleista nautin myös suuresti, olenhan niitäkin hyvin paljon kuunnellut. Erinin konserttia täydensi hienojen laulujen lisäksi myös Erinin kertomukset niin kotoa, kuin myös joidenkin biisien syntymisestä. Konsertissa oli letkeä tunnelma ja kotiin lähtiessä olo tuntui keveältä ja varsin rentoutuneelta.

Sanon tämän jälleen: Menkää kuuntelemaan musiikkia livenä. Musiikki on parasta livenä.


lauantai 8. lokakuuta 2016

Puolet taivaasta - Puolet helvetistä Yön 35-v. juhlakiertueen startti

7.10.2016 Leppis Areena, Leppävirta


Tällä kertaa tekstin kirjoittaminen on todella hankalaa, en haluaisi paljastaa liikaa konserteista ja samalla haluaisin kertoa taas jälleen kerran kaikki mitä illan aikana tapahtui. Jonkinlainen kompromissiratkaisu lienee nyt paikallaan. Tämä viikko on melkoista säpinää, joka kuvaa todennäköisesti omaa syksyäni paremmin kuin hyvin. Viikonloput taitavat mennä vuoronperään koripallon tai musiikin perässä juostessa. No itsepä olen harrastukseni valinnut, molempien perässä kun pääsee ajelemaan ristiin rastiin tätä ihanaa Suomen maata.

Leppävirta on kohtuullisen tuttu, tai ainakin sieltä on tuttua Tulenliekki, monelta kesältä. Vesileppiksessä muistelen käyneeni kerran aiemmin ja tästä on jo vuosia aikaa. Leppis Areenan pihalla tuli kyllä jo todella hyvälle tuulelle, kun vastassa oli mukava ja tuttavallinen järjestyksvalvojasetä. Sedällä oli kielenä oli savonmurre ja mieluusti niitä murreja, vai mitä lie musteja ovatkaan, kuuntelee. Pientä kritiikkiä on pakko osoittaa Leppiksen suuntaan. Nettisivuilta ei nimittäin löytynyt tietoa konsertin alkamisajasta. Ihmiset luonnollisestikin olettivat että konsertti alkaa seitsemältä, kuten muutkin konsertit, koska muutakaan tietoa ei löytynyt. Samoin olisimme rakkaan ystäväni kanssa keksineet monta hyvää tapaa järjestää sali toisella tavalla, mutta kaiketi joku järkevämpi oli tämänkin ajatellut loogisemmin kuin me. Ehkä.

Mitähän itse konsertista uskaltaisi sanoa. En siis tahdo paljastaa liikaa, koska tiedän että kaikki eivät halua tietää etukäteen mitä tapahtuu. Itse lukeudun niihin ihmisiin myös. Itse vältän aina kaikkea informaatiota asiasta, jos aion katsoa tai kokea asian myöhemmin. Voin myöntää että hitusen minua jännitti ennen kuin konsertti alkoi. Konserteissa jännittää aina biisisetit ja jännitän minä vähän niiden tyyppienkin puolesta etenkin nyt kun kyse oli syksyn ensimmäisestä vedosta. Kiertueen edetessä asiat hitsautuvat vielä paremmin paikalleen, mutta joskus ensimmäisessä vedossa on vielä ilmoilla niin paljon kaikkea, että itse asia jää hiukan laimeaksi. Muistelen joskus kokeneeni tällaistakin.

Alkuintro teki muuten ainakin minuun aivan hillittömän suuren vaikutuksen. Lavalla oli harvinaisen komeita miehiä ja kauniita neitoja. Taustoja oli siis laulamassa kaksi kaunista ja lahjakasta naista Mitra Matouf ja Elna Romberg. Vähän lisää rohkeutta neitokaisille, niin hyvä siitä tulee. Minä toki olen niin kovin puolueellinen edellisille taustalaulajille, että hiukan hirvitti nämä uudet, mutta hyvin he pestistään suoriutuivat. Vähän lisää rohkeutta vaan peliin mukaan, niin vielä paremmin sujuu. Konsertissahan kuultiin seuraavat kappaleet: ei mutta eihän niitä voi etukäteen paljastaa. Menkää katsomaan konserttia paikan päälle, niin sittenpä näette! Minä olin hyvin hyvin iloinen ja onnellinen ja liikuttunut ja mitähän kaikkia muita tunnetiloja siihen konsertin jälkeiseen olotilaan vielä saisi mahdutettua. Tunteiden sekametelisoppa (jos et tiedä mikä on sekametelisoppa, niin otahan kuukle avuksi, se varmaankin auttaa).

Hei menkää nyt ihmeessä kuuntelemaan musiikkia livenä. Se on ihan parasta!

Kuvia löytyy jokunen (aika monta, kun olen maailman huonoin karsimaan kuvia, kun tykkään niin monista ja monista eri syistä) jälleen tuolta face-sivulta.



tiistai 20. syyskuuta 2016

Olli ja Lenni-Kalle duo Kouvolassa

14.9.2016 Tähdet ja tarinat ilta Kouvolan teatterissa


Johan siitä onkin vierähtänyt aikaa, kun on viimeksi saatu ihan täällä Kouvolassa nauttia Yöstä ja tälläkin kertaa tarjolla oli ainoastaan bändin keulahahmo, Olli. Nyt oli lupa odottaa jotain erilaista, koska konsepti Kouvolassa oli uusi. Tähdet ja tarinat ilta Kouvolan teatterilla. Yleisöllä oli ollut ennakkoon mahdollisuus esittää kysymyksiä artistille ja Kouvolan teatterin luottonäyttelijä Veli-Matti Karén haastatteli illan aikana artistia.

Mikäs sen parempaa, kun pääsi nauttimaan kivasta ja leppoisasta tunnelmasta ja hyvästä musiikista tuon oman rakkaan miehen kanssa. Toki äityli ja anoppikin olivat mukana nauttimassa illasta, he tosin tyytyivät istumaan hiukan kauempana. Ollissa on kyllä hitusen myös jotain stand up-koomikon vikaa, koska ainakin minä nauroin illan aikana monta kertaa herran jutuille. Sanoinkin ennen tapahtuman alkua ystäväisille, että jännä on nähdä, saammeko kuulla jotain juttuja, joita emme vielä aiemmin ole kuulleet. Saimme me.

Illan aikana kuultiin muun muassa seuraavat kappaleet: Ihmisen poika, Rakkaus ei kuole milloinkaan, Likaiset legendat 1, Pettävällä jäällä, Yötä vastaanottamaan, Laulu rakkaudelle, Vie mut minne vaan, Erakko, Minne tuulet vie, Vain yksi sydän särjettäväksi, Särkyvää, Kiitos ja kunnia, Joutsenlaulu, ROLV ja pari bonustakin ilta sisälsi. Veli-Matti lauloi Ollin kanssa yhdessä Kotkan poikii ja vielä viimeisenä kuultiin ainakin osittain Sokerpalanen (tai Sokeripalanen, molempia nimiä on tästä laulusta käytetty).

Ilta oli kaikin puolin mukava kokonaisuus. Hiukan erilainen, kuin illat tähän mennessä. Oli kiva kuulla tarinoita ja itselle rakkaita kappaleita. Jälleen kävi ilmi, että monilla ihmisillä on hyvin negatiivinen kuva Ollista, niin ammattilaisilla, mutta toki myös tavan kansalaisilla. Minä toivoisin, että ihmiset eivät tuomitsisi niin herkästi toisia ihmisiä. Ei se kuva, mikä julkisuudessa ihmisistä annetaan vastaa todellisuutta välttämättä lainkaan. Samahan se on jos juoruaa jostakin ihmisestä toiselle ihmiselle, joka ei tätä juorunkohdetta edes tunne, tällöin luodaan kuva, joka ei välttämättä vastaa todellisuutta lainkaan. Meistä on vaan tullut niin julmetun kovia tuomitsemaan ihmisiä tuntematta heitä lainkaan. Nykypäivänä kaikilla pitää olla mielipide asiaan ja se mielipide pitää julistaa niin, että loukkaa siinä samalla mahdollisimman montaa ihmistä ja samalla painetaan ihmiset lyttyyn. Miten meistä onkin tullut niin tuomitsevia?

Hupsis. Eksyin polulta. Palataanpa takaisin. Ilta oli siis kaikin puolin mukava ja miellyttävä. Sai itkeä, mutta sai myöskin nauraa, sai kuunnella hyvää musiikkia, sai kuunnella tarinoita, sai nähdä jälleen sen miten syvälle Olli onnistuu koskettamaan omalla tulkinnallaan. On se vaan seppä. On muuten pakko vielä hihkua Lenni-Kallelle, siinä vasta seppä onkin. Ei voinut kuin hurmioituneena kuunnella sitä soitantaa. Se soitto sai mielikuvituksen liikkeelle ja pystyi kokemaan kun musiikki heräsi omassa mielessä eroon ihan toisella tavalla. Menkää hyvät ihmiset kuuntelemaan musiikkia livenä!





maanantai 22. elokuuta 2016

Kesän 2016 viimeiset Yö-juoksut

20.8.2016 Urjanlinna, Sievi


Tätä iltaa olikin odotettu koko viikko. Rakkaan Ystäväisen kanssa oli sovittu treffit Urjanlinnaan, joten ei muuta kuin auto alle ja taittamaan lähes 400 kilometriä. Ajomatka taittui kohtuullisen kivasti ja nopeasti musiikkia kuunnellen. Perillä tietystikin odotti se kaikista paras, näki sen rakkaan Ystäväisen. Tälläkään kertaa emme myöhästyneet. Ehdimme siinä odotellessa kuuntelemaan soundchekkiäkin (tosin ei Yön) ja siinä samalla meille selvisi, ettei Yö ollutkaan illan ainoa esiintyjä. Hetken aikaa ajattelimme pelkän äänen perusteella, että Antti Tuisku olisi eksynyt paikalle, mutta ei sentään.

Illan aloitti siis Marttiska duo. Mimmillä oli todella mukavan kuuloinen ääni ja oli kiva saada jotain viihdykettä siinä Yötä odotellessa. Parin tunnin aikana ehdittiin kuulemaan tuttuja kappaleita kivoilla sovituksilla ja skaala oli laaja, kun mukaan mahtui niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin hittejä vuosien varrelta. Kaija Koota löytyi listalta ilahduttavan paljon ja kuten sanoin, niin todella mieluusti heitä kuunteli. Pienen guuglailun jälkeen tiedän tästä duosta jo niinkin paljon, että ovat kotoisin Haapajärveltä ja kyseinen duo on pystytetty vuonna 2013. Viime vuonna he ovat kisaillet Suomen parhaan duon tittelistä. Kaikin puolin viihdyttävä duo. Tosin minä taidan olla sen verran helppo viihdytettävä, että en tiedä kannattaako minun sanaani niinkään luottaa. Minä koen tulleeni viihdytetyksi jo sillä, että näen soittajien ja laulajien nauttivan lavalla olemisesta. Tosin se, että saa ajatukset siirtymään täysin bändiin ja musiikkiin tarvitaan jo hiukan enemmän ja sen suhteen olenkin jo hiukan vaativaisempaa sorttia.

Tässä kohtaa nostan esille erään asian. Voi olla että tästä asiasta eivät kaikki pidä, mutta jos näin on, niin Harmi. Jälleen kerran, hiukan ennen kuin Yön keikka alkaa, takaa ilmestyy yhtäkkiä pyörätuoli. Pyörätuolia työntävä henkilö kyselee ihmisiltä josko he voisivat väistää, kun "Täällä olisi pyörätuoli.". Ja monet väistävät. Minusta tilanne on kiusallinen. Jos en väistä, saan välittömästi huonon ihmisen leiman otsaani. Mutta kun en minä väistä myöskään sen humalassa olevan ja kyynärpäitään käyttävän känniääliön edestä. Jos olen saapunut paikalle monta tuntia ennen tapahtuman alkamista, miksi minun pitäisi väistää sellaisen ihmisen tieltä, joka saapuu paikalle juuri ennen kuin keikka alkaa? Ja sitten on vielä sekin asia, että haluaako tuo pyörätuolissa oleva ihminen itse sinne eteen, vai haluaako häntä avustava henkilö hänet sinne eteen. Mikäli olette saapuneet paikalle yhtä aikaisin kuin muutkin, ettekä ole raivanneet tietänne eteen pyörätuolia apuna käyttäen, niin ei minulla silloin ole mitään valitettavaa. Mutta tämä kyseinen tyyli ärsyttää suunnattomasti. Ainiin ja olen nähnyt sellaisiakin esimerkkejä, että mikäli tietä ei anneta suosiolla, niin sitten sitä tuolia hivutetaan koko ajan eteenpäin, niin että nilkat ovat mustelmilla jälkikäteen. Anteeksi jos pahoitin jonkun mielen. Tämä vaan tuli nyt taas mieleen.

Yö aloitti tutusti Vie mut minne vaan ja Likaiset legendat 1 -kappaleilla. Tunnelma oli jo alusta lähtien kuuma ja hikinen. Eikä kyllä mistään haikeudesta ollut tietoakaan. Päinvastoin tunnelma oli melkoisen villi. Iltaa jatkettiin Niin paljon me teihin luotettiin ja Tia-Maria -kappaleilla ja asiaan kuuluvilla välispiikeillä. Näiden jälkeen nautittiin Erakosta, Tie sydämeeni ja Yhteinen sydän -kappaleista. Juki vetäisi omalla vuorollaan Deadlinen ja huutoäänestyksen jälkeen Karheaa ja kaunista. Jukin jälkeen tutusti Minne tuulet vie, Ihmisen poika ja ROLV. Encore mentiin Puolet taivaasta - Puolet helvetistä ja Kiitos ja kunnia yhdistelmällä.

Minkäänlaista keikkaväsymystä ei ollut illan aikana huomattavissa. Päinvastoin. Herrat pitivät hauskaa oikein urakalla ja oli kyllä naurussa pitelemistä, eikä se piteleminen kyllä onnistunut millään muotoa, kun vähän väliä oli suupielet korvissa ja naurunpyrskähdyksiä pääsi ilmoille, kun lavan toimintaa katseli. Rumpujen takaa löytyvä herrasmies oli kyllä vauhdissaan ja sai toiminnallaan aikaan monet naurut. Huh huh. Eikä kyllä huonommaksi jäänyt se rakas Artistikaan, kun hiukan näytti taas siltä, että oli jonkun sortin lääkitys jäänyt ottamatta. Olli oli varsin ilkikurisella päällä ja löysi eturivistä kiusattavan henkilön, jolla toivottavasti on hyvä huumorintaju. Mutta kylläpä oli äärettömän kiva katsella niin älyttömän hyvällä tuulella olevaa Ollia. Olipa herra artisti jopa niin hyvällä tuulella, että heitti keikan lopussa paidan pois. Ainoa vaan, että jäi viimeinen biisi laulamatta. Tai siis kiire sille herralle tuli noutaa takahuoneesta paita päälleen. Joku katkos siellä pääkopassa taisi käydä, kun näytti siltä että herra kiitteli jo kesästä ja oli lähdössä tosiaan lavalta pois, kunnes joku tajusi sanoa, että Kiitos ja kunnia jäi vetämättä. Hupsista keikkaa.

Kesään on mahtunut paljon naurua ja iloa ja hyvää mieltä, joita livemusiikki minulle tuo. Nyt alkaa sitten syksyn ja konserttien odottelu. Jännä nähdä mitä kaikkea kivaa meille on syksyksi keksitty. Tämä keikka menee kyllä sarjaan yksi hauskimmista ja viihdyttävimmistä keikoista ikinä. Ei tosiaan meinannut naurulle tulla loppua ja kyllä tuli kotimatkallakin hihiteltyä kerran jos toisenkin. Harmi että olin kuolla naurusta sen paitaepisodin aikana, koska Ollin ilme oli kyllä maksun arvoinen, kun hän tajusi ettei keikka loppunutkaan vielä. Iso kiitos koko bändille kesän keikoista ja samalla myös iso kiitos roudariosastolle kesästä, ilman roudareita ei olisi ääntä, valoja eikä mikään todennäköisesti toimisi. On se melkoinen poppoo. Huh.

Kuvia Urjanlinnasta löytyy täältä.

"Näistä öistä voimani mä saan."



maanantai 15. elokuuta 2016

Trioilua Tampereella

10.8.2016 Olli Lindholm trio, Komediateatteri, Tampere


Keskiviikko ja vielä keskellä viikkoa. Työpäivän jälkeen pikaisesti käymään kotona ja samalla äiti auton kyytiin ja auton nokka kohti Tamperetta. Samaisella reissulla oltiin äitin kanssa noin vuosi sitten. Äiti-tytär laatuaikaa, vai miten se nyt meneekään. Ei vaan oikeasti on kiva viedä äityli välillä kuuntelemaan livemusiikkia. Etenkin kun luulen että osittain rakkaus musiikkiin tulee verenperintönä. Meillä on aina kuunneltu paljon musiikkia ja soitettu ja laulettu, tai siis äiti osaa soittaa, minä en, äiti osaa myös laulaa, minä en.

Triokeikat saavat jostain syystä aina minut jotenkin todella herkälle tuulelle. Etenkin kun ne järjestetään jossain muualla kun jossain kuppilassa. Sen takia tekisi usein mieli mennä istumaan johonkin kauas tai ehkäpä jopa johonkin piiloon, ettei kukaan huomaisi jos vaivihkaa vähän silmäkulmia pyyhkisi. Toisaalta triokeikkojen herkistymiselle luo hyvää vastapainoa Ollin vitsailut lavalta, joille ei voi olla nauramatta.

Triokeikat startattiin kappaleilla Ihmisen poika ja Rakkaus ei kuole milloinkaan. Näitä seurasi Minne tuulet vie. Sitten tulikin jo ne kappaleet, kun joutui niitä silmäkulmia pyyhkimään ja hengittelemään syvään ja yrityksiin siirtää ajatukset johonkin muualle kappaleesta. Vaan ei auttanut. Enkelille on minulle lähes takuuvarma itkubiisi. Joskus sen kuunteleminen livenä onnistuu ilman kyyneleitä, tällä kertaa ei. Kyllä myös Voin luopuu mistä vaan pistää koville, ettei sitä itkua tulisi. Molemmat äärettömän rakkaita kappaleita minulle.

Triokeikoissa parasta onkin nuo kappaleet, siis sellaiset kappaleet joita ei muuten Yön keikoilla juurikaan kuule. Ja nimenomaan parhaita ovat nämä väliajalliset keikat, koska silloin on runsaasti aikaa soitella hienoja akustisia versioita tutuistakin kappaleista. Tampereella kuultiin siis jotakuinkin seuraavat kappaleet, jotka eivät ole oikeassa järjestyksessä: Ihmisen poika, Rakkaus ei kuole milloinkaan, Minne tuulet vie, Enkelille, Voin luopuu mistä vaan, Särkyvää, Yötä vastaanottamaan, Vain yksi sydän särjettäväksi, Vieraskirja, Joutsenlaulu, Satelliitit, Kuin sävel oisi hän, Erakko, Haaksirikko, Vastatuuleen, Yhteinen sydän, Puolet taivaasta - Puolet helvetistä, Pettävällä jäällä, ROLV ja Maailma on kaunis.


Täytyy sanoa, että melko kovasti odotan jo syksyn konserttikiertuetta. Siellä on varmasti luvassa hienoja iltoja. Tampereella tunnelma oli leppoisa, keveä, tunteikas, kokonaisuutena jälleen todella mukava. Triokeikoista saa kyllä ihan oman kivan mausteen ja minä pidän niistä kovasti. Kotiinajellessa ehdittiin kuulemaan vielä useamman kerran radiosta Suvin uutuuskappale Elämäni miehiä ja pakko on nyt sanoa, että onhan Suvi taas osunut niin maaliin kuin vain voi osua jonkun biisin kanssa. Kylmät väreet ja itku sitä biisiä kuunnellessa tulee väkisinkin.

Pari kuvaa löytyy taas facebookista, trioilussa ei kovin paljon tule kuvia otettua.




torstai 11. elokuuta 2016

Turku ja Down By The Laituri

29.7. Down By The Laituri


Tiedättekö sen tunteen, kun jos jotain asiaa ei hoida pian, niin se jää tekemättä. Nyt viimeaikoina tämän blogin kanssa on käynyt niin. Muut asiat ovat vieneet huomioni, enkä ole juurikaan ehtinyt istahtamaan koneen ääreen. Kesälomalta on palattu töihin ja töihin paluu on ollut hiukan väsyttävää. Joten nyt saa antaa hiukan sapiskaa, ettei blogitekstit ilmesty ajallaan nettiin. Nöyrä anteeksipyyntö tästä.

Pari viikkoa sitten juhlittiin tosiaan Turussa Down By The Laituri -festivaalia. Jostain kumman syystä olen melko pitkään vältellyt keikkailua Turussa. Tähän asti olen onnistunutkin hyvin. Nyt illan artistikattaus miellytti sen verran, että piti lähteä kruisailemaan Turkuun. Minulla ei ole kovin hyvät välit tuohon kaupunkiin. Teini-ikäisenä olen siellä muutamaan otteeseen vieraillut, joten millekään kovin vankalle perustalle en tätä meidän suhdetta ole rakentanut. Nyt voisin melkein olla jo valmis antamaan tälle kaunpungille uuden mahdollisuuden. Mutta vain melkein. Kaupunki-festivaali, joka oli järjestetty keskellä metsää, okei ehkä se oikeasti oli puistoalue. Mutta pitikö se festivaali viedä sinne Turun korkeimman mäen päälle, usko meinasi loppua että löytyykö sitä festivaalialuetta ollenkaan ja se oli kuitenkin suhteellisen lämmin päivä, joten hirmuisen fressinä sai festivaalialueelle saapua, kun oli tarponut sieltä toiselta puolelta jokea, juu kuka käski jättää auton niin kauaksi? Ei tämä navigointi ihan kuulu vahvuuksiini, etenkin kun kyseessä on tuntemattomampi kaupunki.

Asiaan. Illan aloitti Roope Salminen ja Koirat kokoonpano. En tiedä mikähän ajatus järjestävällä taholla on sattunut, kun ovat bändejä buukanneet. Ei sillä, minä itse pidän Roopesta ja koirista kovasti. Yhtenä syynä on Jon-Jon Geitel, olen aiemminkin puhunut että hän on tehnyt minuun suuren vaikutuksen jo vuosia sitten joissain Ylen sarjoissa, joissa olen hänet ensimmäisen kerran nähnyt. Edelleen suusta tulee kovasti huokailuja, kun Jon-Jonia saa katsella ja kuunnella. Ja sitten se vielä soittaa saxofonia, joka on ehkä kaikista maailman soittimista oma suosikkini. Huh. Mies minun makuuni. Eli Roope ja koirat vetivät hyvän keikan, tuli tutuksi myös heidän uusin kappaleensa Snadi, joka on sen jälkeen kyllä tullut tutuksi tuolla työmaalla, kun nuoret sitä soittavat paljon. Meillä se kuuluu arviolta viisi kertaa illan aikana ja ihan kivasti se korvamadoksi illan jälkeen jää. Roopella ja koirilla on aina lavalla hyvä meininki, eikä se kylmäksi jättänyt tälläkään kertaa.

Roopen ja koirien jälkeen iltaa jatkoi luonnollisestikin Matti ja Teppo. Tästä kaksikosta minulle ei nyt juurikaan ole sanottavaa. Mukavaa kuunneltavaa lämpöisenä kesäpäivänä. Kauempana sai hyvin vaihdettua kuulumisia yö-ystäväisten kanssa ja metsäsästää hiukan monneja siitä lähistöltä, kun sattui olemaan pokestoppi siinä lähellä ja ystäväinen siihen iski vielä luren, niin johan alkoi monneja ilmestyä. Ei päästy leveluppaamaan eikä evolvaamaan kuitenkaan. Jos sanasto on sinulle vieras, älä huoli minäkin osaan sitä vain siksi että kuuntelen näitä työssäni paljon.

Matin ja Tepon jälkeen lavan otti haltuun Vicky Rosti ja Menneisyyden vangit. Omalta osaltani tänä kesänä toinen Vicky ja Menkkarit combo livenä. Tämä combo saa kyllä hyvälle tuulelle. Soittajat nauttivat selkeästi siitä mitä tekevät ja musiikki saa hyvälle tuulelle. Tosin hiukan hämmentyneenä siinä mietin, että onkohan minulla paita väärinpäin päällä tai jotain, kun jammailin musiikin mukana ja sitten huomaan jossain vaiheessa että orkesterin jäsen virnistelee sille jammailulle. Hupsista. Ehkä se sitten oli lystikkään näköistä.

Vickyn ja Menkkareiden jälkeen lavan valtasi melkoinen ysäripop-kaksikko kera Pipariviidakko-orkesterin. Kyseessähän siis oli tietystikin Ressu ja Jussi. Tämä kaksikko ei myöskään jätä kylmäksi. Ressun navan alapuolelle sijoittuvat tanssiliikkeet eivät toki ihan aina uppoa, mutta valtaosan ajasta se saa nauramaan. Ja onhan tällä kaksikolla aivan jäätävä määrä hittejä, joten yhteislaulut ovat taattuja. Kylläpä muuten kauniisti soikin yhteislaulut Turun viilenevässä illassa. Lisäksi näitä herroja on ilo katsella, koska heillä näyttää aina olevan lavalla todella hauskaa ja hyvä meininki. Ei niitä voi hymyilemättä ja nauramatta katsoa. Ei yksinäinen unta saa, Jos vielä oot vapaa, Tässä talossa, Älä mee, Äidit ja tyttäret, Kemiaa ja tässä siis vain pieni osa siitä hittiaineksesta, mitä näiden herrojen keikoilla kuullaan. Hienoja biisejä, hienoja tyyppejä.

Viimeisenä ja illan kruununa lavan valtasi mikäpä muukaan kuin Yö. Se yksi ja ainoa ja kaikista orkestereista se kaikista rakkain. Nyt kun keikasta on ehtinyt jo vierähtää muutama tovi, niin biisilistakaan ei enää tuolta alitajunnasta niin kirkkaana löydy. Mutta pitkästä aikaa oli todella kiva kuulla Pettävällä jäällä livenä. Pienoisen yllärin tarjoili myös Joutsenlaulu. Jostain syystä tämä kappale ei koskaan ole minuun juurikaan iskenyt. Tai siis en sano ettenkö kappaleesta pitäisi, mutta se ei ole kolahtanut niinkuin moniin muihin ihmisiin. En tiedä mikä Turussa iski, liekö jotain väsymystä tai olisiko sinne silmään lentänyt joku roska, mutta niin sitä vain tuli silmäkulmia pyyhittyä. Herroilla oli lavalla jälleen hyvä meininki ja pitkästä aikaa Jukin laulamana tuli combo Deadline ja Oikee enkeli. Takarivin herrasmiehet pitivät jälleen omaa kivaa ja saivat nauramaan, samoin kuin se keskellä lavaa oleileva hassu setä, joka omaa kyllä erikoisia tanssiliikkeitä. Tänä kesänä ei kyllä ole nähty kertaakaan twerkkaamista. Harmi. Niin paljon me teihin luotettiin biisissä saa aina jännittää miten ne sanat mahtavat tällä kertaa mennä, joskus ne menee oikein, joskus ei.

Nyt menen nurkkaan häpeämään ja yritän illalla saada kirjoiteltua vielä terveiset eiliseltä trio-keikalta. Eli toivon mukaan häiriköin tänään vielä toisenkin kerran. Tai ehkäpä en enää tänään, mutta josko huomenna... Kuvat on muuten tällä kertaa puhelimella otettuja, joten niitä ei ole paljoa. Kiitos vaan DBTL:n epäselvien ohjeiden, mutta tuolta facebookista niitä muutama löytyypi.