torstai 11. elokuuta 2016

Turku ja Down By The Laituri

29.7. Down By The Laituri


Tiedättekö sen tunteen, kun jos jotain asiaa ei hoida pian, niin se jää tekemättä. Nyt viimeaikoina tämän blogin kanssa on käynyt niin. Muut asiat ovat vieneet huomioni, enkä ole juurikaan ehtinyt istahtamaan koneen ääreen. Kesälomalta on palattu töihin ja töihin paluu on ollut hiukan väsyttävää. Joten nyt saa antaa hiukan sapiskaa, ettei blogitekstit ilmesty ajallaan nettiin. Nöyrä anteeksipyyntö tästä.

Pari viikkoa sitten juhlittiin tosiaan Turussa Down By The Laituri -festivaalia. Jostain kumman syystä olen melko pitkään vältellyt keikkailua Turussa. Tähän asti olen onnistunutkin hyvin. Nyt illan artistikattaus miellytti sen verran, että piti lähteä kruisailemaan Turkuun. Minulla ei ole kovin hyvät välit tuohon kaupunkiin. Teini-ikäisenä olen siellä muutamaan otteeseen vieraillut, joten millekään kovin vankalle perustalle en tätä meidän suhdetta ole rakentanut. Nyt voisin melkein olla jo valmis antamaan tälle kaunpungille uuden mahdollisuuden. Mutta vain melkein. Kaupunki-festivaali, joka oli järjestetty keskellä metsää, okei ehkä se oikeasti oli puistoalue. Mutta pitikö se festivaali viedä sinne Turun korkeimman mäen päälle, usko meinasi loppua että löytyykö sitä festivaalialuetta ollenkaan ja se oli kuitenkin suhteellisen lämmin päivä, joten hirmuisen fressinä sai festivaalialueelle saapua, kun oli tarponut sieltä toiselta puolelta jokea, juu kuka käski jättää auton niin kauaksi? Ei tämä navigointi ihan kuulu vahvuuksiini, etenkin kun kyseessä on tuntemattomampi kaupunki.

Asiaan. Illan aloitti Roope Salminen ja Koirat kokoonpano. En tiedä mikähän ajatus järjestävällä taholla on sattunut, kun ovat bändejä buukanneet. Ei sillä, minä itse pidän Roopesta ja koirista kovasti. Yhtenä syynä on Jon-Jon Geitel, olen aiemminkin puhunut että hän on tehnyt minuun suuren vaikutuksen jo vuosia sitten joissain Ylen sarjoissa, joissa olen hänet ensimmäisen kerran nähnyt. Edelleen suusta tulee kovasti huokailuja, kun Jon-Jonia saa katsella ja kuunnella. Ja sitten se vielä soittaa saxofonia, joka on ehkä kaikista maailman soittimista oma suosikkini. Huh. Mies minun makuuni. Eli Roope ja koirat vetivät hyvän keikan, tuli tutuksi myös heidän uusin kappaleensa Snadi, joka on sen jälkeen kyllä tullut tutuksi tuolla työmaalla, kun nuoret sitä soittavat paljon. Meillä se kuuluu arviolta viisi kertaa illan aikana ja ihan kivasti se korvamadoksi illan jälkeen jää. Roopella ja koirilla on aina lavalla hyvä meininki, eikä se kylmäksi jättänyt tälläkään kertaa.

Roopen ja koirien jälkeen iltaa jatkoi luonnollisestikin Matti ja Teppo. Tästä kaksikosta minulle ei nyt juurikaan ole sanottavaa. Mukavaa kuunneltavaa lämpöisenä kesäpäivänä. Kauempana sai hyvin vaihdettua kuulumisia yö-ystäväisten kanssa ja metsäsästää hiukan monneja siitä lähistöltä, kun sattui olemaan pokestoppi siinä lähellä ja ystäväinen siihen iski vielä luren, niin johan alkoi monneja ilmestyä. Ei päästy leveluppaamaan eikä evolvaamaan kuitenkaan. Jos sanasto on sinulle vieras, älä huoli minäkin osaan sitä vain siksi että kuuntelen näitä työssäni paljon.

Matin ja Tepon jälkeen lavan otti haltuun Vicky Rosti ja Menneisyyden vangit. Omalta osaltani tänä kesänä toinen Vicky ja Menkkarit combo livenä. Tämä combo saa kyllä hyvälle tuulelle. Soittajat nauttivat selkeästi siitä mitä tekevät ja musiikki saa hyvälle tuulelle. Tosin hiukan hämmentyneenä siinä mietin, että onkohan minulla paita väärinpäin päällä tai jotain, kun jammailin musiikin mukana ja sitten huomaan jossain vaiheessa että orkesterin jäsen virnistelee sille jammailulle. Hupsista. Ehkä se sitten oli lystikkään näköistä.

Vickyn ja Menkkareiden jälkeen lavan valtasi melkoinen ysäripop-kaksikko kera Pipariviidakko-orkesterin. Kyseessähän siis oli tietystikin Ressu ja Jussi. Tämä kaksikko ei myöskään jätä kylmäksi. Ressun navan alapuolelle sijoittuvat tanssiliikkeet eivät toki ihan aina uppoa, mutta valtaosan ajasta se saa nauramaan. Ja onhan tällä kaksikolla aivan jäätävä määrä hittejä, joten yhteislaulut ovat taattuja. Kylläpä muuten kauniisti soikin yhteislaulut Turun viilenevässä illassa. Lisäksi näitä herroja on ilo katsella, koska heillä näyttää aina olevan lavalla todella hauskaa ja hyvä meininki. Ei niitä voi hymyilemättä ja nauramatta katsoa. Ei yksinäinen unta saa, Jos vielä oot vapaa, Tässä talossa, Älä mee, Äidit ja tyttäret, Kemiaa ja tässä siis vain pieni osa siitä hittiaineksesta, mitä näiden herrojen keikoilla kuullaan. Hienoja biisejä, hienoja tyyppejä.

Viimeisenä ja illan kruununa lavan valtasi mikäpä muukaan kuin Yö. Se yksi ja ainoa ja kaikista orkestereista se kaikista rakkain. Nyt kun keikasta on ehtinyt jo vierähtää muutama tovi, niin biisilistakaan ei enää tuolta alitajunnasta niin kirkkaana löydy. Mutta pitkästä aikaa oli todella kiva kuulla Pettävällä jäällä livenä. Pienoisen yllärin tarjoili myös Joutsenlaulu. Jostain syystä tämä kappale ei koskaan ole minuun juurikaan iskenyt. Tai siis en sano ettenkö kappaleesta pitäisi, mutta se ei ole kolahtanut niinkuin moniin muihin ihmisiin. En tiedä mikä Turussa iski, liekö jotain väsymystä tai olisiko sinne silmään lentänyt joku roska, mutta niin sitä vain tuli silmäkulmia pyyhittyä. Herroilla oli lavalla jälleen hyvä meininki ja pitkästä aikaa Jukin laulamana tuli combo Deadline ja Oikee enkeli. Takarivin herrasmiehet pitivät jälleen omaa kivaa ja saivat nauramaan, samoin kuin se keskellä lavaa oleileva hassu setä, joka omaa kyllä erikoisia tanssiliikkeitä. Tänä kesänä ei kyllä ole nähty kertaakaan twerkkaamista. Harmi. Niin paljon me teihin luotettiin biisissä saa aina jännittää miten ne sanat mahtavat tällä kertaa mennä, joskus ne menee oikein, joskus ei.

Nyt menen nurkkaan häpeämään ja yritän illalla saada kirjoiteltua vielä terveiset eiliseltä trio-keikalta. Eli toivon mukaan häiriköin tänään vielä toisenkin kerran. Tai ehkäpä en enää tänään, mutta josko huomenna... Kuvat on muuten tällä kertaa puhelimella otettuja, joten niitä ei ole paljoa. Kiitos vaan DBTL:n epäselvien ohjeiden, mutta tuolta facebookista niitä muutama löytyypi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti