tiistai 20. joulukuuta 2011

"Yli merten seilataan" Baltic Princessin täydeltä YÖtä...

Lähtö Länsisatamasta klo 18.30. Kohteena Tallink-Siljan uusin Helsinki-Tallinna väliä seilaava, vuonna 2008 valmistunut Baltic Princess. Kyseistä alusta on tituleerattu myös aikuisten huvipuistoksi. Matkustajapaikkoja löytyy 2800 ja vuodepaikkoja liki 2500. Ensimmäisen kerran kun kuulin Ollin sanovan keikalla, että Yö-yhtye on vuokrannut koko Baltic Princess-laivan luulin sen olevan vitsi. No 16.12.2011 näin sen olevan vihdoin totta. Omat lippuni olen varannut risteilylle tammikuussa, tiliotteeni mukaan. Kuulostaahan se hullulta, siitä ei pääse mihinkään. Mutta olen tottunut jo kauan aikaa sitten siihen, että saan kummastuneita katseita ja oma miehenikin on sitä mieltä, että minun pitäisi hakeutua johonkin hoitoon. No onneksi en ole ainoa.

Pääsimme laivaan ja ensimmäisenä odotimme että hyttimme imuroidaan, seisoimme tyhmännäköisinä käytävällä kaikkine tavaroinemme. Hetken päästä ohitsemme pyyhkäisee itse herra artisti tavaroineen. Saamme kauniin hymyn ja erittäin kohteliaan ja hyväntuulisen tervehdyksen. Juurikaan parempaa alkua ei risteilylle olisi uskaltanut edes toivoa. Hymy huulilla viemme tavarat hyttiin, laittaudumme kauniiksi ja komeiksi ja valmistaudumme Yökaraokeen.

Tähän taide-elämykseen ei kyllä voinut etukäteen valmistautua. Ensin ihana, nallekarhumainen, kitaristi Daffy tarttuu kerrankin mikrofoniin ja laulaa Tia-Marian. Sydän sulaa. Jäätävä esitys. Daffy yllättää aivan täysin. Mahtava kokemus. Samaisessa kilpailussa mikrofoniin tarttuu myös rumpali Toikka, joka kyykyttää kaikki. Ihmisen poika -kappale kuullaan hieman erilaisena versiona kuin yleensä. Kilpailuun osaa ottaa myös basisti Juki (ei JuGi), joka ei sanojensa mukaan laula karaokea ja siksi on pukeutunut huomaamattomasti aurinkolaseihin ja lippahattuun ja kertoo esiintyvänsä toisessa persoonassa, jonka nimi meni valitettavasti bloggaajalta hiukan ohitse. Kilpailun muuten voitti Miksu, joka vetäisi aika vakuuttavasti Yön suurimman hitin ROLVin. Itse en samaan pystyisi, en Yö-yhtyeen jäsenten katsellessa ja kuunnellessa vieressä. Nostan hattua kilpailuun osallistuneille.

Seuraavaksi suuntaammekin jo Star Light -yökerhoon, jossa meillä on hyvin aikaa tutustua laivayhtiön tarjoamaan kosteaan ravintoon, ennen kuin lauteille astuu bilebändi Gebardi. Kundit soittavat hyvin ja ottavat yleisönsä. Hetken päästä Gebardin kanssa lavalle nousevat Yön ihanat likat: Suvi, Miina ja Annika. Mahtava trio, joka myös osaa ottaa yleisönsä. Mimmit esittävät Yön tuotantoa vuosien varrelta ja hyvin esittävätkin. Erityisesti kylmiä väreitä aiheuttaa jälleen Miinan Katujen kuningatar. Myös takanani seisova mieheni pitää kyseisestä kappaleesta, koska ote vyötärölläni yllättäen kiristyy. Likkojen jälkeen odottelemme puoli tuntia ja sitten nousee lavalle Yö.

Yksi ja ainoa oikea Yö. Hittejä kahden tunnin ajan. Tunnelma on katossa ja yökerho on aivan tupaten täynnä. Kaikki ovat saapuneet Yötä vastaanottamaan. Taputukset ja huuto yltävät toivottavasti yli Tallinnan ja kaikkialla kuullaan, miten hieno ja upea orkesteri lavalla esiintyy. Kaikki on viimeisen päälle täydellistä. Kaikesta tekee vielä täydellisempää se, että saan jakaa tämän sen kaikista rakkaimman ihmisen kanssa, jolle merkitsee aivan yhtä paljon kuulla kappale Pettävällä jäällä. Unohdan hetkeksi kaiken muun ja kyyneleet valuvat silmäkulmistani kun tunnen vain tuon ihmisen lähelläni. Täydellistä. 2 tuntia täyttä tykitystä ja taattua Yötä.

Hyvin nukutun Yön jälkeen vierailemme Tallinnassa ja join muuten elämäni kamalimman makuista kahvia. Paikkaa en teille paljasta. Laivalle palattuamme menemme katsomaan minkälainen tunnelma on nimmarienjakotilaisuudessa, joka on kaikkia meitä faneja varten järjestetty. Katselemme kun ihmisiä virtaa sisään ja ulos. Järjestystä pitää yllä ovella seisova kaapin kokoinen, mutta myös lempeän oloinen kiertuemanageri Konde. Itse odotamme, että muut ovat käyneet ja käymme luovuttamassa pienen lahjan koko Yö-yhtyeelle. Tosin luovutamme sen Ollille, jonka haltuun se lahja on todennäköisesti jäänyt, koska muut orkesterin jäsenet eivät tunnustaneet nähneensä koko esinettä.
Kaivamme nenäliinat esiin ja menemme kuuntelemaan intiimiä sessiota, anteeksi intimissimo taide-elämystä. Lavalla ovat ainoastaan Mikko, Jaska ja Olli. Kaunista ja herkkää. Vesiputoukset avautuvat jo ensimmäisen kappaleen aikana. Taikasanat-kappale ihanana, kauniina balladiversiona. Tästä kappaleesta on tänä vuonna tullut minulle erityisen tärkeä. Kuulemme joukon muita kauniita ja surullisia Yö-balladeja. Kyyneleet valuvat useaan otteeseen.

Missasimme Jussi Hakulisen soolokeikan, joka oli aivan liian pieneen pubiin ahdettu ja tupaten täynnä tietenkin. Emme myöskään nähneet kun joku huusi itselleen Porin Ässien pelipaidan, jonka selässä lukee Lindholm. Paidasta maksettiin vaivaiset 450€! Hyväntekeväisyys huutokauppa oli menestys. Laiva saapuu satamaan ja hyvästelen hetkeksi sen kaikista rakkaimman ihmisen, jota maa päällään kantaa. Hän on saanut oman Yö-annoksensa tältä vuodelta.

Me jonotamme laivasta pois ja terminaalissa kurvaamme suoraan takaisin yläkertaan ja aloitamme alusta. Kuten jo aiemmin totesin, tarvitsen hoitoa. Melkolailla samat kuviot toistuvat ja ovat aivan yhtä hykerryttäviä toisellakin kertaa. Karaokessa tutustumme "Rehtori Toikkaan". Tämän rehtorin kouluun en uskaltaisi oppilaaksi mennä, todennäköisesti tiedossa olisi keppiä. Ei porkkanoita. Pelkkää keppiä.

Gebardin pojat huomaavat myös meidän olevan toista kertaa reissulla ja saamme melkoisia virnistelyjä. Saamme myös todistaa, kuinka mukavia humalaiset miehet ovat. Missä kohtaa menee se tajunnan raja, että kun sanotaan "Mene pois", niin otetaan askel lähemmäs. Hyi olkoon. Onneksi pääsemme jälleen nauttimaan likkojen esityksestä ja heiltäkin saamme pienen pientä virnistelyä ja vinoilua. Lavalle astuu viimeistä kertaa tänä vuonna Yö-yhtye. Viimeistä kertaa Kiitos ja kunnia-kokoonpano, joka herättää suuria tunteita niin lavalla kuin yleisössäkin. Herra artistista näemme inhimillisen puolen Särkyvään lopuksi. Samoin Suvi herkistyy aivan täysin. Likkojen potpurin aikana iskee omaan tietoisuuteeni se, että on viimeinen kerta, kun pääsen tämän kuulemaan ja kyyneleet valuvat vesiputouksen lailla.

Seuraavan päivän taide-elämyksessä kyyneleet ovat jälleen herkässä ja kun katselen ympärilläni olevia äärettömän tärkeitä ihmisiä, jotka Yö on yhdistäny.t Tunnen suurta onnea. Saan olla onnellinen, että Yö on tuonut elämääni niin monta kertakaikkisen upeaa ja hienoa ihmistä, joiden ympärillä voin olla rohkeasti oma itseni kaikkine vikoineni ja tiedän heidän pysyvän siinä. On onnea saada nauttia rakkaiden ihmisten seurasta, se on suuri osa omaa keikkanautintoani. En käy katsomassa Yötä niin usein ainoastaan sen orkesterin vuoksi. Keikat ovat minulle myös suuren suuri sosiaalinen tapahtuma. Näen niitä rakkaimpia ihmisiä ja saan nauttia heidän seurastaan. Joskus pelkkä läsnäolo on tarpeeksi. Viimeisenä kuulemme Imagine-kappaleen Mikko Kangasjärven laulamana ja se jos mikä on kaunista. Mikolla on uskomattoman kaunis ja herkkä ääni ja sitä on ilo kuunnella.

Laivalta poistuu yksi kertakaikkisen väsynyt ja onnellinen ihminen. On ollut mahtavaa päästä mukaan tuollaiselle järjettömän hyvin järjestetylle reissulle, tai siis reissuille. Meitä faneja kohdellaan kuin kukkia kämmenellä ja meitä hemmotellaan oikein olan takaa. Tähän on hyvä päättää oma viides Yö-vuoteni. Ikimuistoisin vuoteni ikinä, niin paljon tunnetta siihen on ladattu. Lähden kotiin omien huutokauppaosotosteni kanssa, Jaskan kelttiläinen amuletti, Miinan peruukki ja Suvin kutomat lämmikkeet ovat paras tuliaiseni tältä reissulta. Miinan peruukkiinkin mahtuu paljon muistoja. Muistan tarkkaan Ollin ilmeen kun likat tulivat lavalle Loisto-kiertueen päätöskonsertissa peruukit päässä. Artisti oli ulkona kuin lumiukko. On aika hypätä auton kyytiin ja nauttia kotimatkasta, jonka aikana on hyvä summata omaa Yövuottani, joka on ollut kertakaikkisen upea ja mahtava. Kaikki ylisanat on käytetty jo moneen kertaan, mutta pakko on vielä yrittää. Mikään muu orkesteri Suomessa ei tähän pysty. KIITOS JA KUNNIA -30 vuotta likaisia legendoja. KIITOS Olli, Ari, Jaska, Daffy, Mikko ja Juki. Kiitos likat: Suvi, Miina ja Annika! Kiitos Yön tekniikka: Timo, Aki (valot on olleet aivan uskomattomat kiertueella), Miki, Teemu, Pete! Kiitos kiertuemanageri Konde, joka osaa olla aivan mahtavan kohtelias ja ihana! Kiitos Satu ja Santeri, rahaa on tuhlattu tänä syksynäkin taas jonnin verran...! Kiitos Emmi, joka oli laivalla erittäin kilttipiltti monitoiminainen ja toimitti erään tärkeän asian ja on muutenkin jaksanu hymyillen tervehtiä hulluja, kun ollaan nähty. KIITOS! Nyt on aika hiljentyä joulun viettoon ja suoda Yö-yhtyeelle heidän ansaitsemansa tauko. KIIIIIIIIIIIIIIIIIIIITOS!

torstai 15. joulukuuta 2011

Kiitos ja kunnia Jyväskylä 25.11.





Ja taas sitä matkataan Yön vuoksi jokunen kilometri Suomen halki. Aina se on kuitenkin yhtä nautinnollista touhua. Tällä kertaa määränpäänä häämöttää Jyväskylä. Tuo Matti Nykäsen kotikylä. Joskus teininä muistan tokaisseeni jollekin jyväskyläläiselle että ”Ai oot sää nykäääskylästä?”, mistä lie tuonkin sanonnan kuullut, koska en muista seuranneeni urheilua tuolloinkaan. Jyväkylä on tullut jossain vaiheessa elämääni minulle hyvinkin tutuksi. Kävimme siellä mieheni kanssa ostoksilla melko useasti, se kun sattui olemaan melko lähellä silloista asuinpaikkaamme. Olenpa muuten käynyt kyseisessä kaupungissa katsomassa ensimmäistä kertaa Suvi Teräsniskaa, hänen ”omalla keikallaan”, vaikka lainabändinä toimikin silloin Juha Metsäperän orkesteri, mikäli oikein muistan.
 
Jyväskylän Paviljonki-areenalle oli saapunut Yötä vastaanottamaan kuulemma noin 5 500 ihmistä. Huima määrä ja voin kertoa, että kyllähän niitä kuulijoita siellä riittikin silmän kantamattomiin. Tosin ensimmäisenä haasteena meillä ystäväni kanssa oli löytää oikealle ovelle. Yritimme päästä kuokkimaan kolmiin eri pikkujouluihin, ennen kuin uskalsimme avata suumme ja kysyä neuvoa asiantuntevan näköiseltä järjestyksenvalvojalta: ”Anteeks voisitsä kertoa, minkä oven taakse meiän pitää mennä seisomaan, et me nähdään Yö?”. Johon saimme vastauksen: ”Öhöm…ymmm…tota no jos te tonne päin meette (huitaisee kädellä puolihuolimattomasti), niin tota kai ne kohta ton oven aukasee.” Seuraava ovi, jonka luokse sitten menimme, kun olimme niin hyvät ohjeet saaneet, ei poikennut edellisestä. Järjestyksenvalvojat vilkuilivat hätäisen näköisinä toisiaan ja näyttivät toivovan, ettemme lähestyisi heitä. Tulipa jälleen todettua, että on paikkoja, joissa lausahdus ”Emmä tiiä, mä oon vaan töissä täällä.” pitää todella paikkansa.
 
Yllättävän vähän oli omia tuttujani saapunut Yötä vastaanottamaan. Ehkäpä pikkujoulukausi oli kuumimmillaan. Tutut sävelet täyttivät jälleen pienen odotuksen jälkeen suuren hallin ja oltiin valmiita unohtamaan jälleen tämä maailma hetkeksi. Ollin tunnetilat näyttivät vaihtelevan laidasta laitaan sen kolmetuntisen aikana ja tällainen ajoittain hyvinkin myötäeläjä alkoi jo kehittelemään päässään mitä ihmeellisempiä salaliittoteorioita. Minun kun näyttää olevan joskus vaikeaa käsittää, että ihmisiä ne lavallakin olevat tyypit ovat.

Likoista voisin nostaa tällä kertaa esiin Suvi Teräsniskan. Tähän typykkään olen törmännyt nimittäin ensimmäistä kertaa juurikin Jyväskylässä. Tosin tällöinhän en edes tiennyt kuka hän oli. Olimme samaan aikaan Yötä vastaanottamassa melko kesäisen sateisessa ja koleassa Sataman Yössä. Muistan kiinnittäneeni huomiota tähän tyttöön, koska hänkin oli liikkeellä hyvissä ajoin, paljon ennen kuin Yö edes esiintyi. Jälkeenpäin sitten kuulin että tyttö laulaa ja on laulanut myös Yön keikoilla. Pari ensimmäistä sinkkua löytyy siis levyhyllystäni (tosin kummassakin on omistuskirjoitus miehelleni). Ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien en ole voinut muuta kuin hämmästellä nuorta ja taitavaa tyttöä. Tosin tässä muutaman vuoden aikana, olen unohtanut että Suvista on kasvanut tänä aikana jo nainen, eikä hän ole enää se tyttö, jonka olen nähnyt Jyväskylässä. Nythän Suvi on kuumaa kamaa, eikä Suomen maasta varmaankaan löydy montaa ihmistä, jotka eivät tietäisi kuka on Suvi Teräsniska. Tuo Lapinnoita (Ollin käyttämä hellittelynimi) on raivannut tiensä koko Suomen sydämiin. Näinpä taannoin eräässä tv-ohjelmassa noidaksi pukeutuneen tyypin, joka ilmoitti esittävänsä Suvi Teräsniskaa. Liekö tämäkin kuullut Ollin käyttämän hellittelynimen? (Kyseessä oli Toisenlaiset frendit -niminen tv-sarja.) Enempää ei neitokaista uskalla alkaa kehumaan, ettei vaikka nouse vielä hattuun.

Konsertti sai minutkin kokemaan suuria tunteita. Liekö yhtenä syynä se, että alitajuisesti tiedostin tämän olevan omalta osaltani syksyn viimeinen varsinainen konsertti (risteilyä en varsinaisesti konsertiksi osaa laskea). Niin vaan myönnettävä on, että Jussi Hakulisen Parrasvalot kosketti tällä kertaa syvältä ja tippaa sai silmäkulmasta pyyhkiä. Omaksi yllätyksekseni kaikista useimmin kuulemani kappale, Rakkaus on lumivalkoinen, sai myös kyynelkanavani auki ja tätä hämmästyin suuresti itsekin. ROLV on Yön kaikkien aikojen hitti. Siitä ei pääse minnekään. Minua se biisi ei vain jostain syystä ole ikinä koskettanut sen syvemmin, eikä se ole minulle millään lailla henkilökohtainen kappale. Tällä kertaa se sai minut tunteikkaalle tuulelle. Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Minä, joka yleensä pääosin hymyilen koko keikan läpi ja keskityn täysillä lavalla tapahtuvaan shöyhyn, tunteilin. Kummallista, eikö totta.

torstai 10. marraskuuta 2011

Kiitos ja kunnia kiertue: Lahtihalli

Jotenkin ihmeellisellä ja kummallisella tavalla Lahti onnistui jälleen näyttämään minulle, mihin kaupunkiin olenkaan lähtenyt Yötä vastaanottamaan. Toisinaan en edes huomaa mikä kaupunki on kyseessä, menen vain sinne mihin auton nokka näyttää, eivätkä paikkakunnat yleensä eroa toisistaan. Lahti on kuitenkin keikkapaikkakunnista jäänyt ehdottomasti negatiivisimpana mieleeni. Lahdessa tapahtuu aina jotain eriskummallista, eikä historiani Lahden kanssa ole mitenkään erityisen hyvä. En tiedä mistä johtuu, että Lahti on keikkapaikoista minulle hankalin. Ovatko ihmiset siellä aina Yön keikalla tai konsertissa niin päissään etteivät viitsi vaivautua ajattelemaan kanssaihmisiään hetkeä kauempaa? No se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, mutta jottei kukaan lahtelainen tästä enempää suuttuisi, niin mennäänpä asiaan eli Yön konserttiin.

Ensimmäiset sävelet kaikuvat yli Lahtihallin ja yleisö on välittömästi mukana taputusten ja huutojensa kanssa. Omasta päästäni häviää yleensä tässä vaiheessa kaikki järkevät ajatukset, jos siellä ikinä on sellaisia ollutkaan. Keskityn täysillä siihen mitä lavalla tapahtuu. Tai siis 30-vuotis juhlakiertueellahan konsertin aloittaa jäsenien lapsuuden kuvien katsanto. Jännä miten helppo toiset jäsenet on tunnistaa jo ihan pienenä. Samat kasvonpiirteet ovat pysyneet tähän päivään asti. On se sitten hymy tai nenän asento, mutta toiset ovat edelleen jollain lailla samannäköisiä. Viimeisenä tietenkin ruutu täyttyy artistin kuvista. Miten paljon sitä voikaan tuntea toisen ihmisen puolesta lämpöä, kun ruudulla näkyy Olli poikansa ja tyttärensä kanssa kuvissa ja viimeisenä artisti seisoo vielä äitinsä vierellä. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Niin ne viisaammat väittävät.

Ensimmäinen biisi ja sitten se on menoa. Alkaa kaikkien suurimpien hittien läpikahlaaminen, neljältä vuosikymmeneltä. Siinä on jo saavutusta kerrakseen. Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä. Ensimmäiseen osuuteen kuuluu myös Yön likkojen potpuri, josta itse pidän paljon. On ihana nähdä Suvi ja Miina lavalla, he saavat aina minut hyvälle tuulella. Annikaa en tietenkään unohtanut, hän vaan on minulle niin sanotusti uusi tuttavuus, eli en ole aiemmin päässyt todistamaan tämän artistin laulua livenä. Huijasin. Olen nimittäin kerran aiemmin nähnyt hänet Yön kanssa lavalla, kyseessä oli Valtakunta-kiertue Valkealassa. Olli yllätti ja pyysi Annikan lavalle laulamaan Pettävällä jäällä. Olen myös kerran kuunnellut Annikan keikkaa ennen Yön keikkaa ja kyllä täytyy ihmetellä sitä poweria , mikä niin pienestä mimmistä löytyy. No likat siis vetävät oman potpurinsa, joka miellyttää suuresti omia korviani. Ovat he sen verran taitavia siinä mitä tekevät. Wau!

Puoliajalla saamme tietenkin nauttia lisää kohteliaista lahtelaisista. Kyllä he sitten jaksavatkin olla mukavia ja niin lämminhenkisiä. Odotamme kuin kuuta nousevaa, että bändi hyppää takaisin lavalle ja saamme nauttia orkesterin musiikista vieläpä toisenkin tunnin. Niin palaavat lavalle soittajat ja laulajat. Nautinto ja oma tyhjäpäisyys saavat jatkua vielä reilun tunnin. Toiseen osaan kuuluvat duetot. Ollin ja Suvin Särkyvää saa ihon nousemaan kananlihalle ja Annikan ja Ollin Pettävällä jäällä saa kylmät väreet kulkemaan pitkin kroppaa. Olli esittelee bändin. Harvinaista, mutta totta. Kerrankin saa mahdollisuuden huutaa omat kannustushuudot jokaiselle bändin jäsenelle erikseen. Tai itseasiassa yksihän siitä joukosta jää puuttumaan, koska kukaan ei esittele Ollia. Tarvitseeko hän esittelyjä? Ei ehkä, mutta olisihan se mukava päästä samaan syssyyn Ollillekin kannustuksensa huutamaan.
Ilta on päättynyt. Omien tärkeiden ihmisten hyvästely kuuluu lähes jokaiseen keikkaan/konserttiin. Sen jälkeen olen valmis suuntaamaan kotiin hymy huulilla. Taas jaksaa arjessa ahertaa hetken, ennen kuin taas tarjoillaan Yötä.

Kiitosta ja kunniaa Lappeenrannan täydeltä

"Lähde Lappeenrantaan humppa siellä soi" Että osaakin olla ärsyttävä kappale, joka mukavasti junnaa seuraavat kaksi tuntia päässä. Lappeenrannasta löytyy toki siis muutakin. Saipa. Jep, kirjoittajalla ei kyllä ole pienintäkään hajua siitä, miten milläkin joukkueella menee. En siis seuraa jääkiekkoa. Tulen itse pesäpallon ja koripallon luvatusta kaupungista. Tosin siis pesäpalloa en ole ikinä käynyt katsomassa ja koripalloakin olen viimeksi katsellut joskus teini-ikäisenä televisiosta. En siis seuraa urheilua. Piste. Lappeenrannasta löytyy muuten kesäisin hienoimmat hiekkalinnat ikinä. Kerran olen saanut itsestäni niin paljon irti, että olen niitä käynyt ihastelemassa ja kyllä niissä riittääkin ihasteltavaa. Ovat sen verran hienot.

Ensimmäisenä Lappeenrannassa minut valtaa jonkun sortin syväjäädytystila. Aivan, olemme jäähallissa, tymemmänkin pitäisi tietää ettei siellä ole lämmin. Noh, blondi osoittaa viisautensa vasta paikanpäällä ja meinaa jäätyä. Apua ei löydy edes Yön paitamyyjiltä, joilla ei ole myynnissä rukkasia. Tosin toiselta myyjältä meinasin saada muuten vain rukkaset. Siinä on muuten sellainen kaksikko, joka saa myös aina hyvälle tuulelle. Tosin pienenä miinuspuolena mainittakoon, että yleensä myös poistun heidän luotaan rahapussi huomattavasti keveämpänä. Tältä kiertueelta en ole vielä ostanut muuta kuin yhden t-paidan. Lupaan siis tulla ostoksille seuraavalla kerralla, kun kohdtaan.

Jälleen alkunauha ja kuvat. Taas ne kuvat saavat hymyn huulille. Ensimmäiset tahdit, verhot laskeutuvat ja voin jälleen sanoa hyvästit järkeville ajatuksilleni. Minut valtaa kertakaikkisen hyvä olo. Likkoja olenkin jo ylistänyt, eivätkä he yhtään heikommaksi jää tälläkään kertaa. Mahtavia energiapakkauksia, jotka tuovat konsertteihin oman ihanan säväyksensä.

Jussi Hakulista en kuitenkaan vielä ole päässyt ylistämään. Ollin sanojen mukaan Jussi on Yön musiikillinen sielu ja se kuvaa kyllä tuota kaveria hyvin. Jollain lailla hyvin vaatimattoman oloinen tyyppi ottaa lavan haltuunsa ja saa hänen omat kappaleensa heräämään eloon toisella tapaa kuin Olli niitä tulkitessaan. Jussista näkee sen, että hän todella tulkitsee kappaleet täydestä sydämestään. En väitä etteikö Olli sitä tekisi, mutta Jussi tekee sen kokonaisvaltaisemmin. Hän tanssi kanssa enkeleiden on yksi omia suosikkejani ja Jussin laulamana se tuntuu täysin erilaiselta kuin Ollin. Siltikin Yöllä on vain yksi ja ainoa solisti. Jussi on tehnyt vuosien varrella Yölle monta upeaa ja isoa kappaletta. Joutsenlaulu on yksinoikeudella Jussin kappale, enkä edes halua kuulla sitä Ollin laulamana. Muutaman kerran olen toki tämänkin ihmeen kuullut. Oikeastaan Jussia on äärimmäisen vaikea edes kuvailla. Muistan kun näin ensimmäistä kertaa Jussin lavalla Yön kanssa. Päivänsäde ja menninkäinen kappaleen menninkäinen oli hypännyt lavalle. Jussi siis kuuluu satumaailmaan, eikä tähän maailmaan ollenkaan. Ja tämän kaiken tarkoitan sanoa ehdottomasti hyvällä.

Väliaika kahvia ja pullaa. Toiset poistuvat hallista vilvoittelemaan, melko kalseaan ulkoilmaan. Mittari taisi tuona päivänä näyttää muutamia lämpöasteita ja ilma tuntui jo syksyisen kirpeältä. Toiset hölmöt taasen seisovat paikoillaan ja odottavat konserttielämyksen jatkuvan. Toinen puoliaika menee jälleen aivan liian nopeasti ohitse. Tapahtuupa ennen illan päättymistä myös seuraavaa, artistilta meinaa tippua housut. Toiset naisfanit eivät olisi asiaa ehkä pistäneet pahitteeksi, mutta itse sanon että onneksi ne artistin housut kuitenkin pysyivät jalassa. En olisi halunnut nähdä mitä olisi tapahtunut, jos vyön auettua olisi artisti yllätetty housut nilkoissa. Kirosanojakaan ei rakas artistimme säästellyt tämän tapahtuman johdosta. Onneksi ne kirosanat jäävät kuitenkin vain meidän edessä seisovien nähtäväksi. Huuliltalukutaitoni on muuten Yö-yhtyettä seuraillessa parantunut huomattavasti. Mistä lie johtuu?

 On aika viimeisten kumarrusten ja ilta on saatu pakettiin. Yön tekniikka jää todennäköisesti vielä pakkaamaan tavaroita, jotta soittajilla ja laulajilla on seuraavanakin päivänä kaikki tarvittava uuden hienon shown järjestämiseen. Tekniikasta täytynee mainita sen verran, että valot ovat kiertueella näyttäneet kertakaikkisen hyvältä. Jopa siihen eturiviin, johon yleensä ei mikään kuulu, eikä mitään näy. Myöskin äänet ovat kuuluneet eteen näillä parilla kerralla eirtyisen hyvin, enkä voi kuin ihmetellä ammattitaitoisten ihmisten määrää, jonka Yö on riveihinsä kerännyt.

Kiitos ja kunnia Tampere-talolla x2

Tampere-talolla en ole aiemmin käynytkään. Tai siis en laske häämessuja, joita kävin kyseisessä rakennuksessa ihastelemassa. Konsertissa en silti ikinä ole aiemmin Tampere-talolla käynyt. Vaikutuksen teki suuri sali, joka oli erittäin kaunis, kaikissa saleissa kun ei ulkonäköön ole liiemmin panostettu. Tampere-taloon mahtuu katsojia yli 1700, enkä tiedä onko tähän laskettu mukaan myös lisäkatsomot, jotka olivat Yön konserteissa käytössä. Vaikuttava määrä jokatapauksessa ja kun tämän kertoo kolmella, saadaan tulokseksi valtaisa määrä ihmisiä ja Yön faneja. Kaikki kolme Tampereen konserttiahan olivat loppuunmyytyjä. Jälleen kerran hatunnoston arvoinen saavutus, harmi etten edelleenkään omista hattua. Pitänee ostaa Yön karvahattu. Tampere on siitä mielenkiintoinen paikka, että se kerää väkeä joka puolelta. Tiedän siellä olleen faneja ainakin Lahdesta, Jyväskylästä, Turusta sekä Helsingistä. Tampere-talolla on joku kumma vetovoima, jota halutaan tulla pidemmältäkin katsomaan. Minulta siis vietiin Tampere-talo-neitsyys ja olen kyllä asiasta äärimmäisen iloinen. Tampere-talo vei niin sanotusti sydämeni kaikessa komeudessaan.

 Ensimmäisenä iltana hiukan jännitti, en muista koska olisin viimeksi ollut Yön konsertissa tai keikalla, muuten kuin eturivin välittömässä läheisyydessä. Jollain lailla siis arvelutti, koska en tiennyt osaanko nauttia konsertista niin täysillä, jos en pääse kunnolla näkemään lavalla esiintyviä artisteja. Mitkään hienot ja mahtavat screenit eivät ole minua varten tehtyjä. Haluan itse päättää mitä ja ketä lavalla katson. Siinä mielessä ensimmäisen illan paikat olivatkin hyvät. Olin tarpeeksi kaukana, jotta näin kokonaisuuden ja kaikki upeat valot ja esimerkiksi alussa laskettavan verhon ja hienolta se näyttikin taaempaa. Kuitenkin paikat olivat niin lähellä, että näin myös lavalla esiintyvät artistit itse, enkä tarvinut siihen avukseni isoja screenejä.

Jollain lailla taaempana oleminen loi myös turvan. Pystyin helposti vaihtamaan täysin asiaankuukumattomia kommentteja ystäväni kanssa. Minun ei tarvinut pelätä, että pieni ja hentoinen ääneni kantautuisi kenenkään muun kuin ystäväni korviin. Olen nimittäin joskus sanonut jotain ja hetken päästä huomannut asianosaisen virnistelevän, eikä kommentti todellakaan ollut tarkoitettu hänen korvilleen kuultavaksi. Saimme siis ystäväni kanssa ajoittain hysteerisiä naurukohtauksia, mutta nekin ovat minulle osa sitä nautintoa, jonka vain Yö tuo tullessaan.

Toinen puoliaika oli jo hyvin vauhdissa, kun sain kokea jymy-yllätyksen. Ei ollut riemulla rajaa kun Olli alkoi puhumaan Jusmiinasta, koska tiesin sen tarkoittavan sitä, että saisimme kuulla Miinan laulavan jotakin. Tällä kiertueella Miina lauloi kyllä likkojen kanssa potpurissa, mutta ainoastaan Miinaa ei ollut mahdollisuutta kuulla. Aiemmilta konserttikiertueilta kuvio oli kuitenkin tuttu ja jollain lailla sitä olin kaivannut tällekin kiertueelle. Joten kun Olli kertoi Miinan esittävän Katujen kuningattaren, ei meinannut tämän likan takamus pysyä penkissä. Miinalla on kertakaikkisen ihana ja persoonallinen ääni ja mikäli jonkun suo esittävän Katujen kuningattaren, on se juurikin Miina Mikkonen. Tämä kyseinen artisti pitää pientä meteliä itsestään, toivoisin joskus kuulevani häneltä jotain omaakin tuotantoa. Ihan vaikka koko levyllisen verran. Jos voidaan sanoa, että vaatimattomuus kaunistaa, on tässä siitä oiva esimerkki. Mimmistä löytyy sellainen määrä energiaa ja positiivisuutta, etteivät ne mahdu mihinkään raameihin. Toisaalta tätä mimmiä olisi muutenkaan vaikea mihinkään raameihin laittaa. Ihailen suurta ammattitaitoa, joka tästä mimmistä huokuu. Hän tekee työnsä hyvin ja on siinä koko sydämellään mukana ja se on asia, joka saa minut nauttimaan. Imen sitä positiivista energiaa itseeni tällaisia ihmisiä katsellessani ja kuunnellessani. Noniin. Olisikohan tässä ollut tarpeeksi ylisanoja Jusmiinalle, joka pitää äijänköriläät kurissa. Ei ollut, sanat eivät vain riitä kuvaamaan sitä tunnetta jonka hyvä ja työstään nauttiva artisti voi yleisölle tuoda.

Pettävällä jäällä kappale on tullut minulle itselleni hyvin läheiseksi viime aikoina. Omassa rinnassani komeilee suojelusenkeli, joka luo minulle turvaa pitkillä ajomatkoilla ja tämä on kappale, josta saan voimaa. Nyt kun istuin taaempana, annoin itselleni luvan vaipua hetkeksi muistoihin ja kyynel jos toinenkin vierähti silmään, kun mieleen tuli oma kotona odottava Satukirjan sankarini. Harvoin koen konserteissa tällaisia tunteikkaita hetkiä, koska keskityn siihen mitä lavalla tapahtuu. Muualla annan sitten tunteilleni vallan ja mietin kappaleita syvällisemmin. Nyt siis oli kaikinpuolin tunteikas konsertti.

Toisessa konsertissa olimmekin ystäväni kanssa aavistuksen verran lähempänä orkesteria. Saimme nauttia yleisöä täysillä viihdyttävästä Ollista, joka sai ainakin minun huulilta kirpoamaan hymyn jos toisenkin. Ihan uskalsin kyllä ääneenkin nauraa, mikä synti ja häpeä tehdä sellaista Suomessa ja vielä tuollaisessa kulttuuritapahtumassa kuin konsertissa. Koin myös syvää myötätuntoa Ollia kohtaan, koska kaikesta huomasi, että ääni oli nyt jälleen kovalla koetuksella. Sanoihan Olli sen ääneenkin, että ääni voi pettää. Aiemmin olen kokenut samankaltaisia tunteita, kun artisti on viestinyt että joku paikka kropassa on vaikka ollut todella kipeänä. Taitaa kuitenkin kyseessä olla sellainen Herra, joka ei turhista juurikaan valita. Se on ilmeisesti se porilainen itsepäisyys (lue jästipäisyys), jonka raivolla pusketaan läpi minkä tahansa esteen.

Kaksi upeaa iltaa olivat liian nopeasti ohitse. Nyt jo useamman konsertin käyneenä tietää jo varautua siihen, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kun samoja kappaleita soitetaan, voi tietää jo etukäteen koska tulee se viimeinen kappale. Oli kyse sitten konsertista tai ihan "normi"keikasta, tulee se loppu aina liian nopeasti. Parrasvaloissa lauletaan: "Ja antaa niiden odottaa, jotka tahtoo lisää vaan, vaikka heille kerran kaikkeni jo annoin." Luen itseni tähän joukkoon. Kaiken olen jo saanut, mutta silti janoan aina ja uudestaan vaan lisää. Itse voisin taputtaa orkesterin vaikka kymmenen kertaa lavalle, mutta tiedän etteivät he enää palaa sinne encoren ja kumarrusten jälkeen. Kotimatkalla soi tietenkin autossa Yö, tosin pääosan matkasta taustamusiikkina, koska ystäväni kanssa juttua jälleen riitti. Tuli taas arvosteltua konsertit ja parannettua muutenkin maailmaa. Ja kotiinviemiseksi mukaan tarttui siis huppari, nomination-pala, boxerit ja kauppakassi. Kotona odotteleva Satukirjan sankari osasi tapansa mukaan suuresti arvostaa tuomiani boxereita. Ei meinannut siis housuissaan pysyä... ;)

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Medialukutaito. Onko sitä?

Minä olen huolissani. Ai mistäkö? No niitä asioitahan voisi luetella vaikka loputtomiin, jos nyt kuitenkin tänään perehtyisin seuraavaan aiheeseen: nuoret tytöt. Jaa että miksikö juuri tytöt? No koska, mikäli se on jotenkin jäänyt epäselväksi, niin olen itse nainen. Osaan siis ehkäpä paremmin asettautua teinityttöjen asemaan.

Katselin vähän aikaa sitten televisiosta dokumenttia valokuvien muokkaamisesta ja siis kyseessä on julkkisten/mallien kuvat, joita erilaisissa mainoksissa ja lehdissä esiintyy. En ole oikeastaan ikinä edes ajatellut minkälainen elämänkaari kyseisillä kuvilla on, ennen kuin ne päätyvät meidän kaikkien nähtäville. Tätä asiaa olen alkanut vasta tuon dokumentin jälkeen pohtia. Dokumentissa oli eräs amerikkalainen julkimo, joka lähti tutkimaan kuvien muokkaamista. Kuinka paljon kuvia muokataan, ennen kuin ne päätyvät esimerkiksi lehteen tai kadulle tienvarsimainokseen. Samainen neitokainen kyseli nuorilta mielipiteitä kuva-asioihin. Hän myös otti itselleen haasteen ja otti yhteyttä useampiin lehtiin ja kertoi tekevänsä dokumenttia aiheesta ja että hän tahtoisi lehden kanteen muokkaamattoman kuvan. Tehtävä ei ilmeisesti ollut helppo, koska kukaan ei uskaltanut olla kiinnostunut aiheesta, olisihan heidän muuten pitänyt ottaa itsekin kantaa kuvien muokkaamiseen. Dokumentissa näytettiin miten helppoa kuvien muokkaaminen oikeanlaisilla ohjelmilla on.
Eli nuoret tuskin ovat itse kovin hyvin perillä siitä, miten paljon kuvia muokataan ennen kuin ne päätyvät lehtien sivuille. Silti tytöt ottavat mallia näistä teennäisistä malleista, jotka kuvissa tietenkin ovat virheettömiä. Malleilla ei kuvissa ole ihossa värivirheitä, ei finnejä, ei liikakiloja, rintoihin saa helposti hiukan täytettä ja rypytkin voi kätevästi ohjelmilla poistaa. Mallit ovat kuitenkin niitä, joista monet nuoret ottavat mallia, he luovat kuvia täydellisistä ihmisistä, joihin he tavoittelevat. Nuoret tytöt voivat armaassa Suomen maassamme pahoin. Tyttöjen keskuudessa väkivalta on lisääntynyt. Pojat eivät enää ole niitä "pahiksia", vaan yhtä helposti tänä päivänä tappelun koulussa voivat aiheuttaa tytöt. Tytöt ehkä kokevat liian suuria paineita olla tyttöjä. Helpommalla saattaisi päästä joissain asioissa, mikäli olisi poika. Tosin pojillekin luodaan jatkuvasti enemmän ulkonäköpaineita. Tytöillä tosin paineiden luominen aletaan jo hyvin nuorena. Yhä nuoremmille tytöille tehdään "muotilehtiä", muoti = kauneus, eli jos et ole muodin mukainen, olet erilainen ja ruma.

Ovatko meidän tämän päivän nuoret turhautuneita? Minusta tuntuu, että aiemmin nuoret olivat aktiivisempia harrastamaan kaikenlaista. Nykynuoret ovat mieluummin tietokoneella ja surffailevat sosiaalisessa mediassa, kuin menevät kaupungille tapaamaan ystäviään. Tietokoneajan kehittyminen on myös luonut koulukiusaamiselle aivan uudet puitteet. Facebook tai Youtube mahdollistavat kiusaamisen jatkumisen myös koulun ulkopuolella ja piinan loputtoman kierteen.

Nuorten ulkonäköpaineet ovat vuosien saatossa kasvaneet rutkasti. Eräs syy tähän todennäköisesti on kehittynyt teknologia. Valokuviin ei voi enää uskoa, kuvien muokkaaminenhan ei sinänsä ole uusi asia, mutta nykyään se on enemmän arkipäivää. Ennen valokuvia epäiltiin silloin, kun kyseessä oli jokin yliluonnollinen ilmiö, kuten että joku oli saanut otetuksi kuvan lentävästä lautasesta. Nykyään kuvat muokataan niin taitavasti, että tavallisen medianlukijan on vaikea epäillä näkemäänsä. Näköhän on kuitenkin eräs ihmisen tärkeistä aisteista. Joskus on jopa sanottu että "En usko ennen kuin itse näen.". Entäs kun näkee itse kuvan, uskotaanko siihen? Nuoria ei myöskään valmisteta kunnolla median lukemiseen. Pitäisi uskaltaa epäillä enemmän lehdissä kirjoitettua tekstiä. Medialla on taito saada pienistä asioista suuria. Vaikka kouluissa opetetaankin medialukutaitoa, pitäisi siihen mielestäni panostaa vielä enemmän. Nuorille pitäisi näyttää miten helppoa on lööpien tekeminen tai valokuvien muokkaaminen. Loppujen lopuksi "roskalehdistö" harvoin edes tarvitsee oikeaa näyttöä tarinalleen, kunhan se myy hyvin. Voihan sen uutisoinnin sitten korjata seuraavalla viikolla pienellä painettuna tekstinä "Pahoittelemme, mutta viime numerossa julkistettu supersuhde ei pitänytkään paikkansa.".

Nuorissa kasvaa kuitenkin maamme tulevaisuus. Tällä hetkellä tuntuu, että yhteiskunta kasvattaa pahoinvoivia, itsetunto-ongelmien kanssa painivia, turhautuneita nuoria. Minkä vuoksi päättäjät suuressa salissa eivät näe näitä ongelmia? Miksei kukaan muu tee asialle mitään? Siksi koska kukaan ei uskalla. Aikuisilta on viety auktoriteetti, nuoret ovat tietoisia oikeuksistaan, tosin velvollisuuksia heillä ei tunnu tällä hetkellä olevan. Nostan hattua niille vanhemmille, jotka onnistuvat valmistamaan omat lapsensa niin hyvin maailmaan, että heillä on mahdollisuus olla onnellisia ja nauttia elämässä pienistäkin asioista. Muuten meille on hyvää vauhtia kasvamassa "mulle-kaikki-just-nyt-heti" -sukupolvi, joka on tottunut saamaan kaiken helpolla ja nopeasti.

torstai 13. lokakuuta 2011

Kuka ottaa vastuun?

Taannoin uutisoitiin aiheesta, että teinitytöille tarjotaan seksiä maksua vastaan. Maksuna tarjotaan rahan lisäksi muun muassa ruokaa ja vaatteita. Luin erään keskusteluketjun aihetta koskien. Huomasin ketjusta mielenkiintoisia asioita. Valtaosa aihetta kommentoineista tuntui olevan sitä mieltä, että teinitytöt aiheuttavat itse oman tilanteensa. Siis nuoret tytöt ovat vastuussa siitä, että että heille tullaan tarjoamaan seksiä maksua vastaan. Nuoret tytöt, jotka ovat sisimmissään erittäin epävarmoja itsestään. He eivät ehkä ole löytäneet vielä itseään, eivät välttämättä tiedä seksistä juurikaan. Nuoret tytöt ovat syyllisiä, koska he ovat nuoria ja lapsellisia. Jollain tavalla he ehkä ihailevat aikuisia siinä suhteessa, että he ovat vapaita tekemään mitä haluavat. Nuoret tytöt, jotka ottavat aikuisen mallia esimerkiksi Big Brother -tositvstä ovat syyllisiä siihen että heille tehdään seksuaalisia ehdotuksia. Joten kyllä näin sen täytyy olla, se on teinityttöjen vika, ovathan he pissiksiä omasta vapaasta tahdostaan.

Miehet taasen olivat kommentoineet aihetta mielenkiintoisesti. Viestiketjun mukaan miehillä on oikeus ehdotella tytöille, koska he ovat miehiä ja heillä on seksuaaliset vietit. Onhan minullekin opetettu jo nuorena, että miehet ajattelevat alapäällään, eli tämähän on selvä juttu. Eräs (oletettavasti) mies kertoi katsovan että hänellä on oikeus kertoa tytölle, jos tämä on nätti. Kukapa ei kohteliaisuuksia haluaisi kuulla, mutta kuinka moni nainen menee ventovieraan pojan luokse kertomaan, että tämä on komea tai söpö? Miehet eivät siis tässä suhteessa tee mitään väärää, koska heillä on oikeus olla seksuaalisia ja tytöthän ne ovat niitä, jotka pukeutuvat provosoivasti.
Joku oli keksinyt että on toimittajan vika, että hän kaivaa esiin tällaisen loppuunkalutun (?!?!) aiheen. Monilla oli omakohtaisia kokemuksia vastaavanlaisista ehdotuksista ja monissa kommenteissa tuotiin julki, että tämä ilmiöhän on ollut olemassa vuosikymmeniä. Eräässä kommentissa taidettiin kertoa jo 40-luvulla tapahtuneen ehdotteluja tytöille. En itse olisi kuitenkaan samaa mieltä siitä, että kyseistä kommenttia "Ainahan tytöille on ehdoteltu." kannattaisi käyttää kun on kyse rikoksesta. Seksin ostoyritys alaikäiseltä on rikos. Mikäli kyseistä kommenttia kuitenkin haluaa käyttää voi mielestäni samalla todeta, että yhteiskuntamme ei ole ottanut opiksi lainkaan 70 vuodessa. Onkohan se sitten myös niin, että meidän lapsemme täytyy kokea itse kaikki ikävät ja tramatisoivat tilanteet, koska vanhemmat ja isovanhemmatkin ovat ne kokeneet? Ehkä minä olen pumpulissa kasvatettu, mutta kukaan ei ole ikinä tarjonnut minulle maksua seksistä, enkä ole omassa kaveripiirissäkään asiaan törmännyt.

Eräs mies toi esiin asian, jonka kaikki tuntuivat sivuuttavan. Hän kertoi jutelleensa useamman kerran teinityttöjen kanssa, jotka itse tulivat hänen luokseen. Tosin miehellä oli tähän selitys valmiina selvästikin vika oli yksinhuoltaja-äideissä. Isän malli kun tällaisilta tytöiltä on varmasti puuttunut. Entäpä jos kyse onkin siitä, että näiltä tytöiltä puuttuu aikuisen malli? Tv:stä syötetään erilaisia tositv-ohjelmia, jotka perustuvat bilettämiseen ja pariutumiseen. Kotona saattaa olla molemmat vanhemmat, jotka eivät työkiireiltään ehdi paneutua lapsensa päivittäisten kuulumisten kysymiseen. Enkä siis halua syyttää vanhempia töissä käymisestä. Eikö tällaisessa tilanteessa voisi ajatella olevan ihan normaalia etsiä aikuisen hyväksyntää tai jo pelkästään huomion saamista sellaisesta paikasta mistä sitä saa?

Aikuiset ovat ne, jotka keksivät loputtomasti perusteluja nuoria koskeviin negatiiivisiin uutisointeihin. Nuoret eivät edes lue uutisia ;) Aikuiset yrittävät perustella nuorten ongelmia kaikilla muilla tavoilla, kunhan aikuisissa ei ole se vika. Aikuiset ovat täydellisiä olentoja, eivätkä tee ikinä vääriä valintoja. Vastuun ottaminen ei tunnu kuuluvan nyky-yhteiskunnan aikuisille. Jossain muussa on aina se vika. Niinhän se onkin, meissä kaikissa yhdessä on vikaa. Yhteiskunnastamme tuntuu puuttuvan yhteisöllisyys. Ketään ei kiinosta, mikäli se ei kosketa itseään. Paitsi jos se on sellainen asia, josta luulemme tietävämme enenmmän kuin tiedämme ja varmasti juuri se minun mielipiteeni on tärkeä ja kaikkia kiinnostava, koska uskallan tehdä sen nimimerkin takaa ja haukkua jotain muuta sen vuoksi, että minulla on paha olla. Mikä kumma meitä vaivaa? Miksi hyvänolon tunteen saa siitä, jos jollain muulla menee vielä huonommin? Missä vaiheessa maailma on kääntynyt ylösalaisin? Ai niin, mehän asumme hyvinvointivaltiossa, meillähän on kaikki hyvin!

tiistai 11. lokakuuta 2011

Yö 30v. aloitus!!


Yö yhtye aloitti kohta pari viikkoa sitten massiivisen 30-vuotis juhlakiertueen. Kiertueella konsertoidaan erilaisilla areenoilla ja halleissa. Suomea kierretään aina Helsingistä Rovaniemelle. Ja nyt siis tehdään isosti! Todella isosti! En ole tainnut itse ikinä nähdä niin massiivista mainontaa miltään orkesterilta, kuin miten Yö-yhtye omia juhliaan markkinoi. Tosin tänne omaan tuppukylääni ei mainonta yletä. Olisi mahtavan hienoa saada sydämenpysäytys, kun ohi lipuisi Yön kiertuemainoksella varustettu linja-auto, mutta meidän pienellä paikkakunnalla ei kyseinen kiertue pysähdy. Todennäköisesti pojat lisäävät tämän paikkakunnan kohdalla vauhtia bussiin. ;)




Kiertuehan starttasi mahtavilla kekkereillä Tallinnassa. Kuka muu on järjestänyt levynjulkkarikonsertin Tallinnaan, saati upeaan ja isoon Nokia Kontserdimajaan? Aivan oikein, ei kukaan. Hulppean hieno konserttitalo sijaitsee aivan Tallinnan keskustassa. Kaikki toimi viimeisen päälle hyvin. Saisiko joku toinen suomalainen yhtye täytettyä rapakon takana suuren konserttisalin? Siihen kysymykseen en osaa vastata, mutta Yö-yhtye siinä onnistui. Kaiketikin pääsali vetää ihmisiä n. 1800, kuulostaa ainakin tällaisen tavallisen tallaajan korvaan paljolta määrältä ihmisiä. Sitä se kyllä olikin. Salin aulat olivat täynnä innokkaita suomalaisia Yö-faneja. Oli kertakaikkisen mahtavaa päästä mukaan tällaiseen tapahtumaan. Ainutlaatuinen kokemus kaikin puolin. Tosin pienenä miinuksena täytyy mainita, että suomalaiset ja Tallinna ja arvokkuus eivät sovi yhteen. Osa konserttiin saapuneista juhlijoista oli nauttinut juhlajuomaa oikein olan takaa orkesterin puolestakin. Jokin iltapäivälehti taisi hehkuttaa asiasta niin, että jotkut miehet riisuivat paitansa ja huusivat "Hyvä Olli." Hyvä Suomi." Hyvä Ässät." Luojalle kiitos, oma keskittyminen oli lavalle päin.
Ensisävelet ja kuvakokoelma orkesterin jäsenistä sai omat huuleni ainakin hymyyn. Taisi siinä ihan ääneenkin tulla naurettua. Tutut ja turvalliset sävelet täyttivät salin, kun lavalle astelivat tutut ja turvalliset miehet, ihania taustalaulaja neitoja unohtamatta. Jälleen pystyi tuntemaan sen, mitä oli odotettu pari kuukautta. Tosin reissuhan oli varattu jo lippujen tullessa myyntiin, eli liekö se ollut tammikuussa. Ensimmäinen puoliaika oli taattua hittilaatua, ehkä hiukan erilaisessa järjestyksessä kuin niin sanotuilla normikeikoilla.

En osaa konserteissakaan olla laulamatta kappaleiden mukana, samoin kuin käsilläni on aivan oma tahto ja tahtomattanikin ne rummuttavat reisiini. Tällainen käyttäytyminen konserteissa aiheuttaa yleensä vieressä olevilta ihmisiltä äkäisiä mulkaisuja ja supinaa ja kuiskuttelua. Tämän huomatessani, saatan hetkeksi pystyä hillitsemään itseni, mutta sitten iskee itsepäisyys minussa ja ajattelen "Tämä on minun tyylini nauttia musiikista ja aion sen tehdä.". Me suomalaiset olemme kummallista kansaa. Tunteita ei saisi näyttää missään julkisesti, on se sitten iloa tai surua. Konserteissa monet ihmiset istuvat kädet puuskassa ja naama peruslukemilla. Ehkä se on monille ominainen tyyli nauttia hyvästä musiikista konsertissa, mutta minä teen sen näkyvämmin. Nauran kun naurattaa, laulan kun laulattaa ja piru vieköön rummutan käsilläni reisiä, koska silloin tunnen olevani osa tätä musiikkielämystä. Minä suon monille ihmisille sen, että he eivät tunteitaan näytä. En arvostele heitä paikanpäällä ystävälleni, niin että he varmasti huomaisivat paheksuntani. Joten voisitteko te muutkin olla suvaitsvaisia meitä kohtaan, jotka nautimme musiikista eritavalla. Uskallamme näyttää tunteemme. Enkä sitäpaitsi koe laulavani niin kovaa, että se häiritsisi vieressä istuvan absoluuttista sävelkorvaa, siihen olen opetellut.

 
Mahtava konsertti, joka herättää vielä parin viikon muistelun jälkeenkin suuria tunteita. Se valtava hyvänolon tunne, jonka Yön live-esiintymisistä saan on sanoinkuvaamaton. Sitä ei pysty selittämään sellaiselle ihmiselle, joka ei ole samaa kokenut. Sanat eivät riitä kertomaan niitä tunteita, joita musiikki ja sen esittäjät herättävät. Jos kerron kokemuksistani keikoilla tai konserteissa sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kanssani samalla aaltopituudella, eivät he pysty ymmärtämään tai ymmärtävät asiat jotenkin väärin. Minulle ne ovat kuitenkin tärkeitä kokemuksia. Olen henkeen ja vereen tunneihminen, järki häviää hyvin usein kamppailussa ja sen kyllä huomaa. Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni ja ylpeä siitä mitä olen. Voin sanoa sen hyvällä omalla tunnolla.