Kiitos ja kunnia Tampere-talolla x2

Tampere-talolla en ole aiemmin käynytkään. Tai siis en laske häämessuja, joita kävin kyseisessä rakennuksessa ihastelemassa. Konsertissa en silti ikinä ole aiemmin Tampere-talolla käynyt. Vaikutuksen teki suuri sali, joka oli erittäin kaunis, kaikissa saleissa kun ei ulkonäköön ole liiemmin panostettu. Tampere-taloon mahtuu katsojia yli 1700, enkä tiedä onko tähän laskettu mukaan myös lisäkatsomot, jotka olivat Yön konserteissa käytössä. Vaikuttava määrä jokatapauksessa ja kun tämän kertoo kolmella, saadaan tulokseksi valtaisa määrä ihmisiä ja Yön faneja. Kaikki kolme Tampereen konserttiahan olivat loppuunmyytyjä. Jälleen kerran hatunnoston arvoinen saavutus, harmi etten edelleenkään omista hattua. Pitänee ostaa Yön karvahattu. Tampere on siitä mielenkiintoinen paikka, että se kerää väkeä joka puolelta. Tiedän siellä olleen faneja ainakin Lahdesta, Jyväskylästä, Turusta sekä Helsingistä. Tampere-talolla on joku kumma vetovoima, jota halutaan tulla pidemmältäkin katsomaan. Minulta siis vietiin Tampere-talo-neitsyys ja olen kyllä asiasta äärimmäisen iloinen. Tampere-talo vei niin sanotusti sydämeni kaikessa komeudessaan.

 Ensimmäisenä iltana hiukan jännitti, en muista koska olisin viimeksi ollut Yön konsertissa tai keikalla, muuten kuin eturivin välittömässä läheisyydessä. Jollain lailla siis arvelutti, koska en tiennyt osaanko nauttia konsertista niin täysillä, jos en pääse kunnolla näkemään lavalla esiintyviä artisteja. Mitkään hienot ja mahtavat screenit eivät ole minua varten tehtyjä. Haluan itse päättää mitä ja ketä lavalla katson. Siinä mielessä ensimmäisen illan paikat olivatkin hyvät. Olin tarpeeksi kaukana, jotta näin kokonaisuuden ja kaikki upeat valot ja esimerkiksi alussa laskettavan verhon ja hienolta se näyttikin taaempaa. Kuitenkin paikat olivat niin lähellä, että näin myös lavalla esiintyvät artistit itse, enkä tarvinut siihen avukseni isoja screenejä.

Jollain lailla taaempana oleminen loi myös turvan. Pystyin helposti vaihtamaan täysin asiaankuukumattomia kommentteja ystäväni kanssa. Minun ei tarvinut pelätä, että pieni ja hentoinen ääneni kantautuisi kenenkään muun kuin ystäväni korviin. Olen nimittäin joskus sanonut jotain ja hetken päästä huomannut asianosaisen virnistelevän, eikä kommentti todellakaan ollut tarkoitettu hänen korvilleen kuultavaksi. Saimme siis ystäväni kanssa ajoittain hysteerisiä naurukohtauksia, mutta nekin ovat minulle osa sitä nautintoa, jonka vain Yö tuo tullessaan.

Toinen puoliaika oli jo hyvin vauhdissa, kun sain kokea jymy-yllätyksen. Ei ollut riemulla rajaa kun Olli alkoi puhumaan Jusmiinasta, koska tiesin sen tarkoittavan sitä, että saisimme kuulla Miinan laulavan jotakin. Tällä kiertueella Miina lauloi kyllä likkojen kanssa potpurissa, mutta ainoastaan Miinaa ei ollut mahdollisuutta kuulla. Aiemmilta konserttikiertueilta kuvio oli kuitenkin tuttu ja jollain lailla sitä olin kaivannut tällekin kiertueelle. Joten kun Olli kertoi Miinan esittävän Katujen kuningattaren, ei meinannut tämän likan takamus pysyä penkissä. Miinalla on kertakaikkisen ihana ja persoonallinen ääni ja mikäli jonkun suo esittävän Katujen kuningattaren, on se juurikin Miina Mikkonen. Tämä kyseinen artisti pitää pientä meteliä itsestään, toivoisin joskus kuulevani häneltä jotain omaakin tuotantoa. Ihan vaikka koko levyllisen verran. Jos voidaan sanoa, että vaatimattomuus kaunistaa, on tässä siitä oiva esimerkki. Mimmistä löytyy sellainen määrä energiaa ja positiivisuutta, etteivät ne mahdu mihinkään raameihin. Toisaalta tätä mimmiä olisi muutenkaan vaikea mihinkään raameihin laittaa. Ihailen suurta ammattitaitoa, joka tästä mimmistä huokuu. Hän tekee työnsä hyvin ja on siinä koko sydämellään mukana ja se on asia, joka saa minut nauttimaan. Imen sitä positiivista energiaa itseeni tällaisia ihmisiä katsellessani ja kuunnellessani. Noniin. Olisikohan tässä ollut tarpeeksi ylisanoja Jusmiinalle, joka pitää äijänköriläät kurissa. Ei ollut, sanat eivät vain riitä kuvaamaan sitä tunnetta jonka hyvä ja työstään nauttiva artisti voi yleisölle tuoda.

Pettävällä jäällä kappale on tullut minulle itselleni hyvin läheiseksi viime aikoina. Omassa rinnassani komeilee suojelusenkeli, joka luo minulle turvaa pitkillä ajomatkoilla ja tämä on kappale, josta saan voimaa. Nyt kun istuin taaempana, annoin itselleni luvan vaipua hetkeksi muistoihin ja kyynel jos toinenkin vierähti silmään, kun mieleen tuli oma kotona odottava Satukirjan sankarini. Harvoin koen konserteissa tällaisia tunteikkaita hetkiä, koska keskityn siihen mitä lavalla tapahtuu. Muualla annan sitten tunteilleni vallan ja mietin kappaleita syvällisemmin. Nyt siis oli kaikinpuolin tunteikas konsertti.

Toisessa konsertissa olimmekin ystäväni kanssa aavistuksen verran lähempänä orkesteria. Saimme nauttia yleisöä täysillä viihdyttävästä Ollista, joka sai ainakin minun huulilta kirpoamaan hymyn jos toisenkin. Ihan uskalsin kyllä ääneenkin nauraa, mikä synti ja häpeä tehdä sellaista Suomessa ja vielä tuollaisessa kulttuuritapahtumassa kuin konsertissa. Koin myös syvää myötätuntoa Ollia kohtaan, koska kaikesta huomasi, että ääni oli nyt jälleen kovalla koetuksella. Sanoihan Olli sen ääneenkin, että ääni voi pettää. Aiemmin olen kokenut samankaltaisia tunteita, kun artisti on viestinyt että joku paikka kropassa on vaikka ollut todella kipeänä. Taitaa kuitenkin kyseessä olla sellainen Herra, joka ei turhista juurikaan valita. Se on ilmeisesti se porilainen itsepäisyys (lue jästipäisyys), jonka raivolla pusketaan läpi minkä tahansa esteen.

Kaksi upeaa iltaa olivat liian nopeasti ohitse. Nyt jo useamman konsertin käyneenä tietää jo varautua siihen, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kun samoja kappaleita soitetaan, voi tietää jo etukäteen koska tulee se viimeinen kappale. Oli kyse sitten konsertista tai ihan "normi"keikasta, tulee se loppu aina liian nopeasti. Parrasvaloissa lauletaan: "Ja antaa niiden odottaa, jotka tahtoo lisää vaan, vaikka heille kerran kaikkeni jo annoin." Luen itseni tähän joukkoon. Kaiken olen jo saanut, mutta silti janoan aina ja uudestaan vaan lisää. Itse voisin taputtaa orkesterin vaikka kymmenen kertaa lavalle, mutta tiedän etteivät he enää palaa sinne encoren ja kumarrusten jälkeen. Kotimatkalla soi tietenkin autossa Yö, tosin pääosan matkasta taustamusiikkina, koska ystäväni kanssa juttua jälleen riitti. Tuli taas arvosteltua konsertit ja parannettua muutenkin maailmaa. Ja kotiinviemiseksi mukaan tarttui siis huppari, nomination-pala, boxerit ja kauppakassi. Kotona odotteleva Satukirjan sankari osasi tapansa mukaan suuresti arvostaa tuomiani boxereita. Ei meinannut siis housuissaan pysyä... ;)