Jotenkin ihmeellisellä ja kummallisella tavalla Lahti onnistui
jälleen näyttämään minulle, mihin kaupunkiin olenkaan lähtenyt Yötä
vastaanottamaan. Toisinaan en edes huomaa mikä kaupunki on kyseessä,
menen vain sinne mihin auton nokka näyttää, eivätkä paikkakunnat yleensä
eroa toisistaan. Lahti on kuitenkin keikkapaikkakunnista jäänyt
ehdottomasti negatiivisimpana mieleeni. Lahdessa tapahtuu aina jotain
eriskummallista, eikä historiani Lahden kanssa ole mitenkään erityisen
hyvä. En tiedä mistä johtuu, että Lahti on keikkapaikoista minulle
hankalin. Ovatko ihmiset siellä aina Yön keikalla tai konsertissa niin
päissään etteivät viitsi vaivautua ajattelemaan kanssaihmisiään hetkeä
kauempaa? No se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, mutta jottei kukaan
lahtelainen tästä enempää suuttuisi, niin mennäänpä asiaan eli Yön
konserttiin.
Ensimmäiset sävelet kaikuvat yli Lahtihallin ja yleisö on
välittömästi mukana taputusten ja huutojensa kanssa. Omasta päästäni
häviää yleensä tässä vaiheessa kaikki järkevät ajatukset, jos siellä
ikinä on sellaisia ollutkaan. Keskityn täysillä siihen mitä lavalla
tapahtuu. Tai siis 30-vuotis juhlakiertueellahan konsertin aloittaa
jäsenien lapsuuden kuvien katsanto. Jännä miten helppo toiset jäsenet on
tunnistaa jo ihan pienenä. Samat kasvonpiirteet ovat pysyneet tähän
päivään asti. On se sitten hymy tai nenän asento, mutta toiset ovat
edelleen jollain lailla samannäköisiä. Viimeisenä tietenkin ruutu
täyttyy artistin kuvista. Miten paljon sitä voikaan tuntea toisen
ihmisen puolesta lämpöä, kun ruudulla näkyy Olli poikansa ja tyttärensä
kanssa kuvissa ja viimeisenä artisti seisoo vielä äitinsä vierellä.
Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Niin ne viisaammat väittävät.
Ensimmäinen biisi ja sitten se on menoa. Alkaa kaikkien suurimpien
hittien läpikahlaaminen, neljältä vuosikymmeneltä. Siinä on jo
saavutusta kerrakseen. Jos minulla olisi hattu, nostaisin sitä.
Ensimmäiseen osuuteen kuuluu myös Yön
likkojen potpuri, josta itse pidän paljon. On ihana nähdä Suvi ja Miina
lavalla, he saavat aina minut hyvälle tuulella. Annikaa en tietenkään
unohtanut, hän vaan on minulle niin sanotusti uusi tuttavuus, eli en ole
aiemmin päässyt todistamaan tämän artistin laulua livenä. Huijasin.
Olen nimittäin kerran aiemmin nähnyt hänet Yön kanssa lavalla, kyseessä
oli Valtakunta-kiertue Valkealassa. Olli yllätti ja pyysi Annikan
lavalle laulamaan Pettävällä jäällä. Olen myös kerran kuunnellut Annikan
keikkaa ennen Yön keikkaa ja kyllä täytyy ihmetellä sitä poweria , mikä
niin pienestä mimmistä löytyy. No likat siis vetävät oman potpurinsa,
joka miellyttää suuresti omia korviani. Ovat he sen verran taitavia
siinä mitä tekevät. Wau!
Puoliajalla
saamme tietenkin nauttia lisää kohteliaista lahtelaisista. Kyllä he
sitten jaksavatkin olla mukavia ja niin lämminhenkisiä. Odotamme kuin
kuuta nousevaa, että bändi hyppää takaisin lavalle ja saamme nauttia
orkesterin musiikista vieläpä toisenkin tunnin. Niin palaavat lavalle
soittajat ja laulajat. Nautinto ja oma tyhjäpäisyys saavat jatkua vielä
reilun tunnin. Toiseen osaan kuuluvat duetot. Ollin ja Suvin Särkyvää
saa ihon nousemaan kananlihalle ja Annikan ja Ollin Pettävällä jäällä
saa kylmät väreet kulkemaan pitkin kroppaa. Olli esittelee bändin.
Harvinaista, mutta totta. Kerrankin saa mahdollisuuden huutaa omat
kannustushuudot jokaiselle bändin jäsenelle erikseen. Tai itseasiassa
yksihän siitä joukosta jää puuttumaan, koska kukaan ei esittele Ollia.
Tarvitseeko hän esittelyjä? Ei ehkä, mutta olisihan se mukava päästä
samaan syssyyn Ollillekin kannustuksensa huutamaan.Ilta on päättynyt. Omien tärkeiden ihmisten hyvästely kuuluu lähes jokaiseen keikkaan/konserttiin. Sen jälkeen olen valmis suuntaamaan kotiin hymy huulilla. Taas jaksaa arjessa ahertaa hetken, ennen kuin taas tarjoillaan Yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti