Ja
taas sitä matkataan Yön vuoksi jokunen kilometri Suomen halki. Aina se
on kuitenkin yhtä nautinnollista touhua. Tällä kertaa määränpäänä
häämöttää Jyväskylä. Tuo Matti Nykäsen kotikylä. Joskus teininä muistan
tokaisseeni jollekin jyväskyläläiselle että ”Ai oot sää
nykäääskylästä?”, mistä lie tuonkin sanonnan kuullut, koska en muista
seuranneeni urheilua tuolloinkaan. Jyväkylä on tullut jossain vaiheessa
elämääni minulle hyvinkin tutuksi. Kävimme siellä mieheni kanssa
ostoksilla melko useasti, se kun sattui olemaan melko lähellä silloista
asuinpaikkaamme. Olenpa muuten käynyt kyseisessä kaupungissa katsomassa
ensimmäistä kertaa Suvi Teräsniskaa, hänen ”omalla keikallaan”, vaikka
lainabändinä toimikin silloin Juha Metsäperän orkesteri, mikäli oikein
muistan.
Jyväskylän
Paviljonki-areenalle oli saapunut Yötä vastaanottamaan kuulemma noin
5 500 ihmistä. Huima määrä ja voin kertoa, että kyllähän niitä
kuulijoita siellä riittikin silmän kantamattomiin. Tosin ensimmäisenä
haasteena meillä ystäväni kanssa oli löytää oikealle ovelle. Yritimme
päästä kuokkimaan kolmiin eri pikkujouluihin, ennen kuin uskalsimme
avata suumme ja kysyä neuvoa asiantuntevan näköiseltä
järjestyksenvalvojalta: ”Anteeks voisitsä kertoa, minkä oven taakse
meiän pitää mennä seisomaan, et me nähdään Yö?”. Johon saimme
vastauksen: ”Öhöm…ymmm…tota no jos te tonne päin meette (huitaisee
kädellä puolihuolimattomasti), niin tota kai ne kohta ton oven aukasee.”
Seuraava ovi, jonka luokse sitten menimme, kun olimme niin hyvät ohjeet
saaneet, ei poikennut edellisestä. Järjestyksenvalvojat vilkuilivat
hätäisen näköisinä toisiaan ja näyttivät toivovan, ettemme lähestyisi
heitä. Tulipa jälleen todettua, että on paikkoja, joissa lausahdus ”Emmä
tiiä, mä oon vaan töissä täällä.” pitää todella paikkansa.
Yllättävän
vähän oli omia tuttujani saapunut Yötä vastaanottamaan. Ehkäpä
pikkujoulukausi oli kuumimmillaan. Tutut sävelet täyttivät jälleen
pienen odotuksen jälkeen suuren hallin ja oltiin valmiita unohtamaan
jälleen tämä maailma hetkeksi. Ollin tunnetilat näyttivät vaihtelevan
laidasta laitaan sen kolmetuntisen aikana ja tällainen ajoittain
hyvinkin myötäeläjä alkoi jo kehittelemään päässään mitä ihmeellisempiä
salaliittoteorioita. Minun kun näyttää olevan joskus vaikeaa käsittää,
että ihmisiä ne lavallakin olevat tyypit ovat.
Likoista
voisin nostaa tällä kertaa esiin Suvi Teräsniskan. Tähän typykkään olen
törmännyt nimittäin ensimmäistä kertaa juurikin Jyväskylässä. Tosin
tällöinhän en edes tiennyt kuka hän oli. Olimme samaan aikaan Yötä
vastaanottamassa melko kesäisen sateisessa ja koleassa Sataman Yössä.
Muistan kiinnittäneeni huomiota tähän tyttöön, koska hänkin oli
liikkeellä hyvissä ajoin, paljon ennen kuin Yö edes esiintyi.
Jälkeenpäin sitten kuulin että tyttö laulaa ja on laulanut myös Yön
keikoilla. Pari ensimmäistä sinkkua löytyy siis levyhyllystäni (tosin
kummassakin on omistuskirjoitus miehelleni). Ensimmäisestä
kuuntelukerrasta lähtien en ole voinut muuta kuin hämmästellä nuorta ja
taitavaa tyttöä. Tosin tässä muutaman vuoden aikana, olen unohtanut että
Suvista on kasvanut tänä aikana jo nainen, eikä hän ole enää se tyttö,
jonka olen nähnyt Jyväskylässä. Nythän Suvi on kuumaa kamaa, eikä Suomen
maasta varmaankaan löydy montaa ihmistä, jotka eivät tietäisi kuka on
Suvi Teräsniska. Tuo Lapinnoita (Ollin käyttämä hellittelynimi) on
raivannut tiensä koko Suomen sydämiin. Näinpä taannoin eräässä
tv-ohjelmassa noidaksi pukeutuneen tyypin, joka ilmoitti esittävänsä
Suvi Teräsniskaa. Liekö tämäkin kuullut Ollin käyttämän hellittelynimen?
(Kyseessä oli Toisenlaiset frendit -niminen tv-sarja.) Enempää ei neitokaista uskalla alkaa kehumaan, ettei vaikka nouse vielä hattuun.
Konsertti
sai minutkin kokemaan suuria tunteita. Liekö yhtenä syynä se, että
alitajuisesti tiedostin tämän olevan omalta osaltani syksyn viimeinen
varsinainen konsertti (risteilyä en varsinaisesti konsertiksi osaa
laskea). Niin vaan myönnettävä on, että Jussi Hakulisen Parrasvalot
kosketti tällä kertaa syvältä ja tippaa sai silmäkulmasta pyyhkiä.
Omaksi yllätyksekseni kaikista useimmin kuulemani kappale, Rakkaus on
lumivalkoinen, sai myös kyynelkanavani auki ja tätä hämmästyin suuresti
itsekin. ROLV on Yön kaikkien aikojen hitti. Siitä ei pääse minnekään.
Minua se biisi ei vain jostain syystä ole ikinä koskettanut sen
syvemmin, eikä se ole minulle millään lailla henkilökohtainen kappale.
Tällä kertaa se sai minut tunteikkaalle tuulelle. Ihmeiden aika ei siis
ole ohi. Minä, joka yleensä pääosin hymyilen koko keikan läpi ja
keskityn täysillä lavalla tapahtuvaan shöyhyn, tunteilin. Kummallista,
eikö totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti