perjantai 27. huhtikuuta 2012

Rakkaudesta musiikkiin

Tähän kirjoittamiseen jää näköjään koukkuun. Tällä kertaa ajattelin avata teille hiukan sydäntäni. Sieltä ison palan vie nimittäin musiikki. En muista mitä olen lapsena kuunnellut tai ollut kuuntelematta. Teini-iän muistan musiikin osalta hiukan paremmin. Kun särkynyttä enkeliä sattui lujaa, huudatettiin stereoista Yön Särkynyttä enkeliä lujaa. Olen myös joskus nauhoittanut c-kasetille Tony Braxtonin Un Break My Heart kappaleen monta kertaa peräkkäin. Olen maannut huoneeni lattialla pimeässä ja kuunnellut tuota kasettia ja rypenyt itsesäälissä ja kyyneleet ovat valuneet vesiputouksen lailla silmistäni. Muistan myös laulaneeni suurella tunteella No Doubtin kappaletta Don't speak. Äitini on iät ja ajat laulanut karaokea, joten meillä kotona on ollut myös mikrofoni, jota olen ahkerasti käyttänyt. Muistan siis apinoineeni melko tarkasti Gwen Stefanin ilmeita Don't speakia laulaessa.

Vuotta en muista tarkasti, mutta tie vei erääseen huvipuistoon, jossa järjestettiin Elämä on parasta huumetta -konsertti. Koin teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa live-esiintymisen huuman. Se vei mukanaan. Lavalla nähtiin muun muassa 7.Taivas, jonka esitys vei täysin mennessään. Energisiä ja komeita miehiä lavan täydeltä. Miehiä, jotka taisivat silmäniskut ja läpitunkevat hymyt, jotka olivat tietenkin tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, eivätkä ainakaan takanani tai vieressäni olevalle tytölle. Myönnän olevani huomionkipeä ja se on yksi luonteenpiirteistäni, josta en valitettavasti pääse eroon. Tie siis vei aina mahdollisuuden tullen 7.Taivasta katsomaan ja kuuntelemaan. Pojathan siis kaiken lisäksi lauloivat hyvin.
Taisin olla näissä konserteissa ainakin kolmena vuonna peräkkäin. Näin ja ihastuin täysin Nylon Beatiin. Mimmit olivat esiintymässä ennen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Ja olin myyty täysin. Nylon Beatin levyn taisin saada syntymäpäivälahjaksi rakkaalta kummiltani ja siitä alkoi vanhempieni korvien kiusaaminen. Naikkareiden levy soi lähes taukoamatta stereoissa ja siihen yhdistettynä myös oma lauluni mikrofonin kanssa. Rakas serkkuni jaksoi kerta toisensa jälkeen tulla meidän sohvalle kuuntelemaan, kun lauloin Naikkareita. Omistan siis lähes kaikki Nylon Beatin levyt. Edelleenkin ne löytyvät levyhyllystäni ja tuovat muistoja mieleen.

Rippileiri oli minulle monessa mielessä käänteen tekevä paikka. Musiikillisesti se toi mukaan helppojen veisujen laulamisen ikivanhan sähköurun tahtiin. Opettelin soittamaan sen verran, että pystyin soittamaan laulujen melodioita. Äitini on joskus sanonut minun löytäneen ääneeni rippileirin jälkeen. Nautin suuresti laulamisesta, se on yksi parhaita tunteiden ilmaisemiskeinoja.

Teininä olen myös käynyt paljon juhannusfestareilla. Siellä musiikki on tosin ollut sivuosassa ja oman pään sekoittaminen alkoholilla ensisijalla. Varmaankin jollain näistä juhannusjuhlista olen myös kuullut ensimmäistä kertaa Yötä livenä. En kuitenkaan muista sitä. Vasta vuosien päästä Yön musiikki vei kertakaikkisesti mennessään ja huomasin useammin hakeutuvani Yö-yhtyeen keikoille.

Musiikki on ollut elämässäni lähes aina suuressa osassa. Sen vuoksi uskalsin sen vihdoin myös värittää ihooni. Tätä kuvaa en ole julkaissut missään sosiaalisessa mediassa, koska pitkän harkinnan jälkeen päätin haluta siihen kuvaan myös tekstin Yö. Enkä todellakaan häpeä kuvaani, se on upea. Kaveripiiriini kuuluu lukuisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä harrastustani. Enkä siten siis jaksa perustella heille, miksi olen halunnut tatuoida ihooni lempiorkesterinini nimen. Nyt voinen kuitenkin esittää siihen perustelun. Yö on tuonut elmämääni viiden vuoden aikana niin paljon kaikkea hyvää, että se ansaitsee paikkansa. Mikäli sinulla on elämässäsi joku tärkeä asia, saatat ymmärtää minua. Mikäli sinulla ei ole elämässäsi yhtä tärkeää asiaa, todennäköisesti et ymmärrä minua. Pyydän ettet myöskään tuomitse minua siksi, että minä olen löytänyt elämääni oman "terapiani". Toivottavasti sinäkin löydät omasi.

torstai 26. huhtikuuta 2012

I love Tampere

Kyseisen tekstin omaava rintamerkki iskettiin joskus minulle käteen, kun tulin Tammerfestiin Yötä ja Popedaa katsomaan. Liekö ollut Popeda-neitsyyteni vienyt keikka? On muuten eräs niistä harvoista keikoista, kun en ollut eturivissä Yön aikana. Tästähän siis ei voi syyttää mitään muuta, kuin sitä tyyppiä, joka ohjasi autoa. Jep, minähän se. Se tyyppi ei ole ikinä autokoulun jälkeen onnistunut suorittamaan taskuparkkeerausta. Mitä ne jotkut puhuvatkaan naisista ja autoista. Mutta siis puolustuksen sanana, täytyy sanoa sen verran, että autolla ajamisesta pidän kyllä muuten kovasti. Paitsi vieraassa kaupungissa. Ruuhka-aikaan. Sillon kun takana on 10 autoa, eikä sopivaa ohituspaikkaa edelläajavasta raskaankaluston ajoneuvosta löydy. Että siis muutenhan autolla ajaminen on mukavaa.
Tässä jokunen aika takaperin vei siis tieni Tampereelle. Alun perin oli tarkoituksena tavata ystäviä ja sukulaisia. Ensimmäinen mutta tuli matkaan jo ensimmäisessä paikassa, jossa ystäväni kanssa olimme. Sieltä nimittäin likat lähtivät pois iho väritettynä. Luin muuten vähän aikaa sitten myös artikkelin siitä, että tatuoidut harrastavat herkemmin seksiä ja juovat itsensä humalaan. Hyvältä kuulosti tutkimustapa. Pysäytetään baarin ovella ulos tuleva humalainen ja kysytään onko hänellä tatuointi. No mutta se siitä. Suotakoon heille nämä tuikitärkeät tutkimukset. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa siis vierähti tunti jos toinenkin. Sitten otimme suunnaksi ne sukulaiset.

Ennen sukulaisten luo menoa olimme ystäväni kanssa jo päättäneet että menemme illalla katsomaan ja kuuntelemaan erään rakkaan orkesterimme jäsenen soolokeikkaa. Joten pikaiseksi jäi visiitti sukulaisten luo, kun likat joivat kahvit ja laittelivat itsensä valmiiksi iltaa varten.

Kansaa oli saapunut melko mukavasti paikalle paikalliseen ravitsemusliikkeeseen. Tuttuja naamoja löytyi joukosta melko paljon. Menipä myös hetkeksi arvon rouvan pasmat hiukan sekaisin, kun rakkaan orkesterimme solisti istahti pöytään vaihtamaan kuulumisia. Ei siitä olotilasta sitten enempää. Se vaatii selkeästi ihan oman lukunsa, mikäli ikinä uskallan tai osaan sitä tunnetta tarpeeksi hyvin kuvata. Paikalla "kannustamassa" olivat siis lähes kaikki rakkaan orkesterimme jäsenet.

Rakkaan orkesterimme basisti (joka muuten juhli tuolloin myös 300-vuotis syntymäpäiväänsä) vetäisi kyllä melkoisen keikan. Miehen ääntä kuunnellessa voi helposti nähdä itsensä sulavan, niin upeaa kuunneltavaa se on. Kappaleista en valitettavasti montaakaan tunnistanut. En aivan sen tyylistä musiikkia yleensä kuuntele. Mutta yhtä kaikki sen tarkemmin erittelemättä, se kuulosti hyvältä. Eikä siinä mitään, sitä tyyppiä kyllä katseleekin mielellään.

Seuraavana päivänä kävimme jälleen pikaisesti hoitamassa sukulaissuhteita ja säikytimme samalla pahanpäiväisesti pienen pojan. Tai siis suotta siitä vierittämään syytä ystäväni niskoille. Minähän se olin. En kyllä tehnyt sitä tarkoituksella. Poika vain sai sillä hetkellä kovin tunteita herättävän ujous-kohtauksen.

Suuntasimme mahtavaan majoituspaikkaamme. Minulla saattoi silloin olla muutenkin huono päivä, enkä ollut täysin varma mihin olin lupautunut lähtiessäni ystävieni kanssa erääseen paikalliseen hotelliin yöksi. Pikkuhiljaa minulle selvisi, että nukkuisin itsekoottavalla sängyllä, enkä saa hotellin ihanaa aamupalaa. Jep. Ensimmäinen ja viimeinen kerta kyseisessä paikassa. Hintaansa nähden se kyllä oli ehdottomasti hyvä. Nautin kuitenkin liikaa mukavuuksista, joihin kaksi edellä mainitsemaani asiaa kuuluvat, silloin kun olen yötä jossain muualla kuin kotona. Myös parkkipaikka majapaikassa on melko tärkeä ominaisuus. Ottaen huomioon, että liikun lähes aina autolla joka paikkaan.

Suunnistimme yhdessä jo edelliseltä illalta tutuksi tulleeseen ravitsemusliikkeeseen. Tällä kertaa meillä oli siellä pöytävaraus ja tarkoituksena tavata monen monituista ihanaa ystävää ympäri Suomea. Kaikki meni muuten oikein kivasti, mutta ruokaa odottelimme tuskallisen kauan. Vaikka nälkä ei ollutkaan kovin iso ravintolaan mennessä, kieltämättä jossain vaiheessa alkoi hieman kiristyttämään, kun huomasi viereisen pöydän ihmisten maksaneen laskunsa meidän vielä odottaessa ruokiamme. Seurueet olivat siis jotakuinkin samankokoiset ja jotakuinkin samoihin aikoihin istahdimme tuoleille. Korvauksena tästä saimme kylläkin suussasulavat shotit. Niitä voisi helpostikin juoda enemmänkin. Hauskaa kyllä riitti, eikä aika käynyt kyllä tässä seurassa pitkäksi, päin vastoin.
Mietimme yhdessä tuumin mitä tekisimme ja kellon ollessa niin vähän ja erääseen ravitsemusliikkeeseen yritettyämme päädyimme ruokatavarakauppaan hakemaan nesteravintoa. Kokoonnuimme jo edellä mainitsemaani yöpymispaikkaan, tarkemmin ottaen eräiden meistä huoneeseen. Nauroimme vatsamme kipeäksi. Lopulta minun oli luovutettava leikki taas kerran aivan liian aikaisin. Tätä iltaa olin odottanut jo pitkän aikaa ja se päättyi kesken kaiken sen vuoksi, että järkyttävän kova päänsärky iski. Tällä kertaa toki aion ottaa opikseni. Jätän siidereiden ja lonkeroiden litkimisen jatkossa muille, ne eivät sovi minun päälleni.

Kertakaikkisen mahtava viikonloppu takana. Tällaisia viettää mielellään. Parin tunnin ajomatka kotia kohti rakkaan ystävän kanssa ja maailma parantui taas jälleen kerran. Ystävät ovat minun elämäni suola ja pippuri, ilman niitä ei voisi mitenkään elää. Tosin noilla mausteila on se paha vika, että jos niitä laittaa liian paljon, maistuu ruoka pahalta. Mutta ei kai ystäviä voi olla liikaa?

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kukkia ja mehiläisiä

Varoitan jo etukäteen, tässä kirjoituksessa on aavistus siirappia mukana. Tuota ihanaa ja aivan liian makeaa siirappia, jota rakkaudesta kertovat kirjat ja elokuvat ovat täynnä. Liika annos siirappia saa kuitenkin voimaan pahoin. Viime aikoina olen katsellut maailmaa taas paljon vaaleanpunaisilla laseillani. Pidän näkemästäni niiden taikalasien läpi. Kaikki näyttää kauniimmalta ja mukavammalta niiden lasien läpi. Ehkä kevät on tehnyt tehtävänsä ja saanut minunkin rinnassa sykkimään keväisen sydämen.

Olen viime aikoina lukenut paljon rakkausaiheista kirjallisuutta, eräänä loistavana esimerkkinä voin mainita erään kaikkien aikojen suosikkikirjailijani Tuija Lehtisen. En edes muista mikä mahtaa olla ensimmäinen lukemani Lehtisen kirja. Mirkka-sarja on kuitenkin ollut minulle aikoinaan hyvin rakas ja muutamia sarjan viimeisiä kirjoja olen lukenut varmaankin kymmeniä kertoja. Jo hyvin nuorena minulla on ollut viehtymys rakkaudesta kertoviin kirjoihin, joita itse kutsun "rakkausömppäkirjoiksi". Nuorempana minulle on tullut useita vuosia kestotilauksena Sinä & Minä -lehti, joka myös oli täynnä näitä "rakkaushömppäjuttuja".

Minun vatsallani on ollut tapana aavistaa juttua tai kirjaa lukiessani jo hyvin varhain kuka on kenenkin prinssi ja prinsessa. Tiedättehän sanonnan perhosia vatsanpohjassa? Minä tiedän myös miltä se käytännössä tuntuu. Vatsani päätti jo prinssin ja prinsessan kohdatessa ensimmäistä kertaa, että heistä on tuleva pari. Harvoin jouduin sille sanomaan sen olleen väärässä. Jossain määrin niistä perhosista vatsanpohjassa on tullut minulle "tosirakkauden" -symboli. Kirjojen lisäksi rakkauselokuvat aiheuttavat minulle myös sitä kutinaa vatsanpohjassa. Sekä kirjoissa, että elokuvissa kaikki maalataan vaaleanpunaisella sävyllä ja tosi romantikko etsii tätä samaa omasta elämästään. Mitäs kun prinssi ei saavukaan valkoisella ratsulla? Ei lausukaan niitä taianomaisia sanoja, jotka muuttavat kaiken ja satu saa onnellisen lopun. Niin mitäs sitten tapahtuu?

Mietin, olenko tuntenut sitä kipinää vatsassa omien seurustelusuhteideni aikana. En ainakaan muista tunteneeni. Todellisuudessa aika varmaankin kultaa muistot ja vatsanpohjassa on kipinöinyt jokaisen ihastukseni kohdalla. Muistan kuitenkin ensimmäisen tapaamiseni aviomieheni kanssa. Vatsassa kutitteli kivasti koko illan ja se tunne kun tuo mies ajoi autolla aamuyöllä pois. Minusta tuntui, että jotain tärkeää oli repäisty minusta samalla hetkellä pois. Minun teki mieli juosta auton perään ja huutaa: "Hei älä mee, tai viet multa kaiken." Satu sai onnellisen lopun. Sankari jäi, vaikkakin sillä kertaa ajoi kotiinsa yöksi, mutta todennäköisesti vietti yhtä unettoman yön kuin prinsessakin. Sankari ei saapunut valkoisella ratsulla, vaan ihan mukavalla autolla. Hevosia pelkään paljon, eli varmaankin hyvä, että ratsu jäi tallille. Satukirjan sankari sai todellisen ja arkisen prinsessan. Prinsessa tiesi, että tästä kannatti pitää kiinni ja piti. Elämä näyttää saako satukirjan sankari ja arki-prinsessa oman onnellisen loppunsa. Istuvatko he vanhoina ja harmaantuneina pihakeinussa ja katsovat hymyillen pihalla juoksevia lapsenlapsiaan ja ajattelevat, että elämä on kohdellut heitä hyvin. He ovat kertakaikkisen onnellisia.

Eikö tuo edellä kuvaamani kuva olekin se, josta kaikki haaveilevat. Eletään elämämme onnellisina loppuun asti. Saduista ja kirjoista se eroaa siinä mielessä, että sadut ja elokuvat loppuvat siihen, kun prinssi saa prinsessansa. Ehkä juuri tuo ruusuinen ajatus saa parit eroamaan, kun arki tulee mukaan kuvioihin. Aito ja oikea elämä ei voi olla aina pelkkää ruusuilla tanssimista ja mikäli hyväksyy sen tosiasian, on askeleen lähempänä onnellista loppua. Ei arjen kuulukaan olla pelkkää juhlaa. Jos osaa nauttia arjen pienistä ihmeistä, löytää juhlan myös arjesta. Pienet asiat tuovat onnellisuutta elämään, sen jos minkä olen elämäni aikana oppinut. Ehkä siis olen itse askeleen lähempänä omaa onnellista loppuani.