Rakkaudesta musiikkiin

Tähän kirjoittamiseen jää näköjään koukkuun. Tällä kertaa ajattelin avata teille hiukan sydäntäni. Sieltä ison palan vie nimittäin musiikki. En muista mitä olen lapsena kuunnellut tai ollut kuuntelematta. Teini-iän muistan musiikin osalta hiukan paremmin. Kun särkynyttä enkeliä sattui lujaa, huudatettiin stereoista Yön Särkynyttä enkeliä lujaa. Olen myös joskus nauhoittanut c-kasetille Tony Braxtonin Un Break My Heart kappaleen monta kertaa peräkkäin. Olen maannut huoneeni lattialla pimeässä ja kuunnellut tuota kasettia ja rypenyt itsesäälissä ja kyyneleet ovat valuneet vesiputouksen lailla silmistäni. Muistan myös laulaneeni suurella tunteella No Doubtin kappaletta Don't speak. Äitini on iät ja ajat laulanut karaokea, joten meillä kotona on ollut myös mikrofoni, jota olen ahkerasti käyttänyt. Muistan siis apinoineeni melko tarkasti Gwen Stefanin ilmeita Don't speakia laulaessa.

Vuotta en muista tarkasti, mutta tie vei erääseen huvipuistoon, jossa järjestettiin Elämä on parasta huumetta -konsertti. Koin teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa live-esiintymisen huuman. Se vei mukanaan. Lavalla nähtiin muun muassa 7.Taivas, jonka esitys vei täysin mennessään. Energisiä ja komeita miehiä lavan täydeltä. Miehiä, jotka taisivat silmäniskut ja läpitunkevat hymyt, jotka olivat tietenkin tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, eivätkä ainakaan takanani tai vieressäni olevalle tytölle. Myönnän olevani huomionkipeä ja se on yksi luonteenpiirteistäni, josta en valitettavasti pääse eroon. Tie siis vei aina mahdollisuuden tullen 7.Taivasta katsomaan ja kuuntelemaan. Pojathan siis kaiken lisäksi lauloivat hyvin.
Taisin olla näissä konserteissa ainakin kolmena vuonna peräkkäin. Näin ja ihastuin täysin Nylon Beatiin. Mimmit olivat esiintymässä ennen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Ja olin myyty täysin. Nylon Beatin levyn taisin saada syntymäpäivälahjaksi rakkaalta kummiltani ja siitä alkoi vanhempieni korvien kiusaaminen. Naikkareiden levy soi lähes taukoamatta stereoissa ja siihen yhdistettynä myös oma lauluni mikrofonin kanssa. Rakas serkkuni jaksoi kerta toisensa jälkeen tulla meidän sohvalle kuuntelemaan, kun lauloin Naikkareita. Omistan siis lähes kaikki Nylon Beatin levyt. Edelleenkin ne löytyvät levyhyllystäni ja tuovat muistoja mieleen.

Rippileiri oli minulle monessa mielessä käänteen tekevä paikka. Musiikillisesti se toi mukaan helppojen veisujen laulamisen ikivanhan sähköurun tahtiin. Opettelin soittamaan sen verran, että pystyin soittamaan laulujen melodioita. Äitini on joskus sanonut minun löytäneen ääneeni rippileirin jälkeen. Nautin suuresti laulamisesta, se on yksi parhaita tunteiden ilmaisemiskeinoja.

Teininä olen myös käynyt paljon juhannusfestareilla. Siellä musiikki on tosin ollut sivuosassa ja oman pään sekoittaminen alkoholilla ensisijalla. Varmaankin jollain näistä juhannusjuhlista olen myös kuullut ensimmäistä kertaa Yötä livenä. En kuitenkaan muista sitä. Vasta vuosien päästä Yön musiikki vei kertakaikkisesti mennessään ja huomasin useammin hakeutuvani Yö-yhtyeen keikoille.

Musiikki on ollut elämässäni lähes aina suuressa osassa. Sen vuoksi uskalsin sen vihdoin myös värittää ihooni. Tätä kuvaa en ole julkaissut missään sosiaalisessa mediassa, koska pitkän harkinnan jälkeen päätin haluta siihen kuvaan myös tekstin Yö. Enkä todellakaan häpeä kuvaani, se on upea. Kaveripiiriini kuuluu lukuisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä harrastustani. Enkä siten siis jaksa perustella heille, miksi olen halunnut tatuoida ihooni lempiorkesterinini nimen. Nyt voinen kuitenkin esittää siihen perustelun. Yö on tuonut elmämääni viiden vuoden aikana niin paljon kaikkea hyvää, että se ansaitsee paikkansa. Mikäli sinulla on elämässäsi joku tärkeä asia, saatat ymmärtää minua. Mikäli sinulla ei ole elämässäsi yhtä tärkeää asiaa, todennäköisesti et ymmärrä minua. Pyydän ettet myöskään tuomitse minua siksi, että minä olen löytänyt elämääni oman "terapiani". Toivottavasti sinäkin löydät omasi.