Kukkia ja mehiläisiä

Varoitan jo etukäteen, tässä kirjoituksessa on aavistus siirappia mukana. Tuota ihanaa ja aivan liian makeaa siirappia, jota rakkaudesta kertovat kirjat ja elokuvat ovat täynnä. Liika annos siirappia saa kuitenkin voimaan pahoin. Viime aikoina olen katsellut maailmaa taas paljon vaaleanpunaisilla laseillani. Pidän näkemästäni niiden taikalasien läpi. Kaikki näyttää kauniimmalta ja mukavammalta niiden lasien läpi. Ehkä kevät on tehnyt tehtävänsä ja saanut minunkin rinnassa sykkimään keväisen sydämen.

Olen viime aikoina lukenut paljon rakkausaiheista kirjallisuutta, eräänä loistavana esimerkkinä voin mainita erään kaikkien aikojen suosikkikirjailijani Tuija Lehtisen. En edes muista mikä mahtaa olla ensimmäinen lukemani Lehtisen kirja. Mirkka-sarja on kuitenkin ollut minulle aikoinaan hyvin rakas ja muutamia sarjan viimeisiä kirjoja olen lukenut varmaankin kymmeniä kertoja. Jo hyvin nuorena minulla on ollut viehtymys rakkaudesta kertoviin kirjoihin, joita itse kutsun "rakkausömppäkirjoiksi". Nuorempana minulle on tullut useita vuosia kestotilauksena Sinä & Minä -lehti, joka myös oli täynnä näitä "rakkaushömppäjuttuja".

Minun vatsallani on ollut tapana aavistaa juttua tai kirjaa lukiessani jo hyvin varhain kuka on kenenkin prinssi ja prinsessa. Tiedättehän sanonnan perhosia vatsanpohjassa? Minä tiedän myös miltä se käytännössä tuntuu. Vatsani päätti jo prinssin ja prinsessan kohdatessa ensimmäistä kertaa, että heistä on tuleva pari. Harvoin jouduin sille sanomaan sen olleen väärässä. Jossain määrin niistä perhosista vatsanpohjassa on tullut minulle "tosirakkauden" -symboli. Kirjojen lisäksi rakkauselokuvat aiheuttavat minulle myös sitä kutinaa vatsanpohjassa. Sekä kirjoissa, että elokuvissa kaikki maalataan vaaleanpunaisella sävyllä ja tosi romantikko etsii tätä samaa omasta elämästään. Mitäs kun prinssi ei saavukaan valkoisella ratsulla? Ei lausukaan niitä taianomaisia sanoja, jotka muuttavat kaiken ja satu saa onnellisen lopun. Niin mitäs sitten tapahtuu?

Mietin, olenko tuntenut sitä kipinää vatsassa omien seurustelusuhteideni aikana. En ainakaan muista tunteneeni. Todellisuudessa aika varmaankin kultaa muistot ja vatsanpohjassa on kipinöinyt jokaisen ihastukseni kohdalla. Muistan kuitenkin ensimmäisen tapaamiseni aviomieheni kanssa. Vatsassa kutitteli kivasti koko illan ja se tunne kun tuo mies ajoi autolla aamuyöllä pois. Minusta tuntui, että jotain tärkeää oli repäisty minusta samalla hetkellä pois. Minun teki mieli juosta auton perään ja huutaa: "Hei älä mee, tai viet multa kaiken." Satu sai onnellisen lopun. Sankari jäi, vaikkakin sillä kertaa ajoi kotiinsa yöksi, mutta todennäköisesti vietti yhtä unettoman yön kuin prinsessakin. Sankari ei saapunut valkoisella ratsulla, vaan ihan mukavalla autolla. Hevosia pelkään paljon, eli varmaankin hyvä, että ratsu jäi tallille. Satukirjan sankari sai todellisen ja arkisen prinsessan. Prinsessa tiesi, että tästä kannatti pitää kiinni ja piti. Elämä näyttää saako satukirjan sankari ja arki-prinsessa oman onnellisen loppunsa. Istuvatko he vanhoina ja harmaantuneina pihakeinussa ja katsovat hymyillen pihalla juoksevia lapsenlapsiaan ja ajattelevat, että elämä on kohdellut heitä hyvin. He ovat kertakaikkisen onnellisia.

Eikö tuo edellä kuvaamani kuva olekin se, josta kaikki haaveilevat. Eletään elämämme onnellisina loppuun asti. Saduista ja kirjoista se eroaa siinä mielessä, että sadut ja elokuvat loppuvat siihen, kun prinssi saa prinsessansa. Ehkä juuri tuo ruusuinen ajatus saa parit eroamaan, kun arki tulee mukaan kuvioihin. Aito ja oikea elämä ei voi olla aina pelkkää ruusuilla tanssimista ja mikäli hyväksyy sen tosiasian, on askeleen lähempänä onnellista loppua. Ei arjen kuulukaan olla pelkkää juhlaa. Jos osaa nauttia arjen pienistä ihmeistä, löytää juhlan myös arjesta. Pienet asiat tuovat onnellisuutta elämään, sen jos minkä olen elämäni aikana oppinut. Ehkä siis olen itse askeleen lähempänä omaa onnellista loppuani.