Kesää kohti....

Minun täytyy nyt tuottaa teille suuri järkytys. Minä olen ollut tutustumassa musiikillisiin elämyksiin. Aivan. tuskinkinpa olisitte tätä osanneet arvatakaan. Palataan tähän aiheeseen hetken päästä lähemmin. Ihanaa kun kohta on kesä. Tämä tarkoittaa minulle myös sitä, että on aikaa lomailla ja ottaa rennosti. Se on kuulkaas ihmiset vappu ja siitä se kesä taitaa monissa paikoissa alkaa. Viime kesänä aikaa meni johonkin muuhun kuin pelkkään lomailuun. Oli yksi sellainen pikku juttu järjestettävänä. Häät. Ihminen joka jättää kaiken aina viime tippaan, hoiti hääjärjestelyjä myös samaan tyyliin. Mutta se niistä. Tänä kesänä voi sitten tehdä jotain aivan muuta.

Puretaanpa nyt sitten hiukan taas näitä musiikillisia elämyksiä. Ensinnäkin, oli suuri ilo saada jälleen bilebändi Kerma viihdyttämään ihmisiä tänne meidän paikalliseen ravitsemusliikkeeseen. Tämä oli siis toinen kerta tämän kevään aikana. Viimeksi he olivat täällä aikalailla tasan kuukausi sitten. Tällä kertaa yleisön joukossa ei tarvinut tuntea itseään nuoreksi ja ihmisiä oli liikkeellä melko paljon. Kerma järjesti viihdykettä koko rahan edestä ja cover-biisit kajahtelivat komeasti orkesterin esittäminä. Erityisenä mainintana kerrottakoon, että Miina lauloi ensimmäistä kertaa Pettävällä Jäällä ja kauniilta se kuulosti. Piti ihan tuon miehen kanssa ottaa muutama tanssiaskelkin. Soihan tämä siis viime kesänä myös meidän häissämme ja siksi tuo rakkaita muistoja mieleen. Miina ja basisti Henkka pelaavat muuten uskomattoman hyvin yhteen ja heitä on hauska seurata. Nauru irtosi näiden kahden esittäessä Romeo ja Julia-Oi beibi kappaletta. Miina on kyllä esiintyjänä niin ilmeikäs, etten voi muuten kuin ihaillen hänen esiintymistään seurata. Jollain tasolla häntä voisi verrata Laura Voutilaiseen, joka myöskin esiintyy, sanan varsinaisessa merkityksessä. Eli kappaleiden tunnetilan voi nähdä myös laulajan kasvoilta. Se on minusta kokonaisvaltaista esiintymistä ja saa ainakin minut mukaansa. Posket olivat hieman kipeänä niin kovasta nauramisesta ja hymyilemisestä, eli hyvää mieltä tuli jälleen haettua musiikista.

Eksyin vappuaattona Lahteen, jossa juhlittiin vappua Pelicansien kanssa. Jääkiekkoahan en seuraa, joten sinne eksymisellä täytyi olla jokin muukin syy. Paikalle päästyäni Isku-areenalla oli ehkä kourallinen ihmisiä. Minua alkoi hieman jännittää, koska kokemukseni humalaisista lahtelaisista eivät ole järin mairittelevia. Saatan kantaa mukanani myös jonkin sortin idioottimagneettia, mutta keikkapaikkakunnista Lahti on minulle ehdottomasti epämieluisin. Aika moni tietää tähän myös syyn. Kerrottakoon tämä siis myös nyt. Yritän hallita tunteeni tätä kirjoittaessa, etten tarvitse mitään terapiaistuntoa. Oli se niin järkyttävää.

Lahdessa järjestetään joka kevät Salpausselän kisat. Perinteisesti kisat huipentuvat lauantai-iltana ilotulitukseen ja afterski-bileisiin Lahtihallissa. Tämä kyseinen tapahtuma taisi käydä vuonna 2008. Olimme paikalla hyvissä ajoin, kuten tapoihin jo tässä vaiheessa kuului. Yötä ennen esiintyi Paula Koivuniemi ja tämän jälkeen viereeni ilmestyi täydessä seilissä oleva keski-ikäinen nainen. Hän oli päättänyt, että hänen paikkansa on juuri siinä minun vieressäni ja teki kaikkensa siihen päästäkseen. Yritin ensin kauniisti esittää asian, ettei hän siihen sovi. Liekö meidän välillä vallinnut joku kielimuuri, koska hän ei tehnyt mitään väistyäkseen, vaan entistä kovemmin painoi kyynärpäänsä kylkeeni. Se jos mikä muuten tuntuu mukavalta. Esitin asiani sitten hiukan karkeammin. Saatoin sanoa hänelle että: "Painu nyt v***uun siitä.". Kuinka ollakaan, kielimuuri hävisi ja tämä nainen sen ymmärsi. Hän tarttui paidastani kiinni, niskapuolelta ja huomautan että tässä vaiheessa en tehnyt elettäkään. Saatoin pyytää häntä laskemaan irti, mutta se sama kielimuuri tuli jälleen eteen. Järjestyksenvalvojan saapuessa paikalle löysi nainen suomenkielen ja selitti sujuvasti kuinka minä olin syypää tähän tilanteeseen. Hän oli seisonut kaikessa rauhassa. Jep jep. Näinhän se juurikin meni. Järjestyksenvalvoja pyysi selvittämään tilannetta kauemmas. Minä tuskastuin ja selitin hänelle itku silmässä seisoneeni koko illan siellä ja odottaneeni Yötä. En todellakaan aikonut siirtyä enää paikaltani. Tilanne selvisi jotenkin ja ei mennyt kauaa kun samainen nainen ilmestyi uudestaan lähelle. Tässä vaiheessa minua oikeasti jo hieman pelotti, koska hän tuntui olevan melko aggressiivisella tuulella ja vaihdoin paikkaa mieheni kanssa. Yön keikan sain tästä johtuen katsoa rauhassa. Silloin petyin rankasti järjestyksenvalvojiin ja muutenkin turvajärjestelyihin kyseisessä tapahtumassa ja aloin inhota Lahtea keikkapaikkana. Itku tuli myös kotimatkalla, kun pysähdyimme huoltoasemalla ja menin vaihtamaan ehjän paidan päälleni. Paitani selkämyksessä oli noin 10 senttimetrin mittainen reikä, tämän samaisen paidan olin ostanut joitakin tunteja ennen tapahtumaa. Tämän jälkeenkin Lahdessa käydessä on toisinaan tapahtunut kummallisia asioita.

Palataksemme Pelicansien vappujuhliin. Ensimmäisenä esiintyi Kristiina Wheeler. Joka suureksi yllätyksekseni lauloi suomeksi ja ihan hyvin hän lauloi ja esiintyi. Kyseinen artisti ei kuitenkaan sen kummemmin sytyttänyt tunteita minussa. Mukavaa musiikkia, ei siinä mitään, mutta jotain siitä puuttui. Seuraavana lavalle nousi eräs Suomen ehdottomasti upeimmista naisartisteista. Kaija Koo. Tämä nainen vakuuttaa äänellään, vahvoilla ja tunnepitoisilla lauluillaan, jotka hän laulaa suoraan sydämestään. Tämä nainen ei häpeile tunnustaa täyttävänsä tänä vuonna 50-vuotta. Kaija Koota katsellessani ja kuunnellessani unohdin ajankulun ja tuntui, että keikka loppui liian nopeasti. Sitten pitkältä tuntuva odotelu palkittiin.

Lavalle nousi Popeda. Popeda kuuluu ja sarjassamme orkestereihin, jotka ovat jo ensimmäisellä kerralla vieneet mukanaan. En tietenkään ääneen myönnä jumaloivani Costelloa......mutta eihän siitä miehestä voi olla pitämättä. Tapa jolla hän kitaraansa käsittelee on uskomaton. Sulan paikalleni, kun kuulen Kun mies unelmoi kappaleen. Costi myös huokuu minun mielestäni positiivista energiaa ja hyvää mieltä. Se tekee minuun aina suuren vaikutuksen, kun näen lavalla artistin, joka nauttii esiintymisestä koko sydämestään. Rumpujen takana oleva Lacu on myös uskomaton. Hänen soitaantaansa ei voi seurata hymyilemättä. Koskettimien takana puuhasteleva Iso-Pate nauttii myös soittamisesta koko lailla ja viestittää sitä myös selvästi ulos päin. Basson varressa askarteleva Melartin on kaikin puolin hauska ja hänen välispiikkinsä ovat yleensä hyvin pitkiä, jäätävästi hän myös laulaa Tango Pelagonian, jota ei kyllä nyt kuultu. Hänkään ei osaa esittää asioita lyhyesti. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä orkesterin kiistaton keulakuva Pate, joka kaikessa härskiydessään on Äijä isolla Ä:llä. Patesta huokuu myös kertakaikkinen hyväntuulisuus ja esiintymisestä ja yleisöstä nauttiminen. Orkesterin jäsenet pelaavat hyvin yhteen, ovathan he vuosikausia soittaneet yhdessä. Unohtamatta tietenkään tuotemyyntiä ja Elvistä, joka on aina yhtä kohtelias ja herrasmiesmäinen. Popedasta sain valtavan määrän hyvää energiaa ja uskalsin jättää leikin hyvillä mielin kesken. Apulantaa en siis ehtinyt näkemään, mutta selvisin myöskin ilman uusia negatiivisia kokemuksia Lahdesta pois.

Minulle muistutettiin Lahdessa, että enää kuukausi, niin Yön keikat alkavat. Niin no. Ensimmäiset keikat ovat jossain hornan hitossa ja ensimmäinen mahdollinen keikka minulle näyttäisi olevan kesäkuun puolessa välissä, joten en ihan vielä liputtaisi. Entä jos en lähtisikään enää Yön keikoille. Jättäisin tämän harrastuksen muille? Mitähän sitten tapahtuisi? Yön jäsenet varmaankin ainakin hyppisivät riemusta........