Omassa lapussani sanoja on enemmän kuin kaksi. Tasapuolisuuden vuoksi mietin kuitenkin yhtä monta kumpaakin puolta. Läski, tyhmä, ruma, valmet, sotanorsu. Näillä nimillä minut tunnettiin ala-asteella, nykyään sitä sanotaan alakouluksi. Tosin yksi noista keksittiin vasta yläasteella ja se kiiri kyllä melko hyvin koko yläasteen tietoon. Kirpaisee vieläkin. Sattuu ajatella sitä, miten paljon kuraa on tullut peruskoulussa kannettua niskassaan. Koulussa kun noita sanoja kuunteli päivittäin, niihin alkoi uskoa ja itsetunto on hukutettu peruskouluaikana hyvin syvälle. Minua oli helppo kiusata, koska en antanut asian olla, vaan vastasin siihen nauraen tai kinastellen tai häpeäkseni täytyy myöntää, että myös väkivallalla, sanallisesti kun en pärjännyt. Poikien kanssa kinastellessa minulla oli jopa joskus hauskaa, mutta ei sitä yhdeksää vuotta jaksa hymyillä ja nauraa, kun pilkataan. Ja kyllä minä itseäni puolustin, etten olisi heikon leimaa saanut.
Se mikä kuitenkin tänä päivänä saa kyyneleet valumaan silmistä on ne arvet joita tyttöjen kiusaaminen minuun jätti. Tai yhden tytön, joka käänsi muita minua vastaan, jätti porukan ulkopuolelle. Siitä on jäänyt päälle järjetön miellyttämisen halu. Sellainen halu, että haluan kaikkien pitävän minusta ja olen joskus jopa tehnyt mitä kummallisempia asioita sen eteen, että tuntisin olevani osa porukkaa. Yksi asia mitä pelkään toisinaan tänäkin päivänä on ulkopuolelle jääminen ja sen tunteen kun koen tulee välittömästi kyyneleet silmiin ja paha olo.
Olen aina ollut sosiaalinen, puhelias ja iloinen. Näitä piirteitä ei kiusaaminen ole minulta vienyt, mutta olen käynyt varovaiseksi. Uudessa ja vieraassa porukassa en ensimmäisenä kerro omia mielipiteitäni. Luonteenpiirteisiini voi siis lisätä ujouden ja pinnallisuuden, joita kiusaaminen on minusta tuonut esiin. On paljon helpompi puhua ihmisten kanssa pinnallisista asioista, kuin omista syvällisistä ajatuksistaan. Niitä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa mitä tahansa, on ainoastaan muutama. Olen myös ollut hyvä karkottamaan ihmisiä läheltäni, jottei vaan syntyisi liian syviä siteitä. Joten olenkin äärimmäisen kiitollinen niitä muutamasta ihmisestä, jotka ovat rinnallani pysyneet.
Minun apuna kiusaamiseen toimi maisemanvaihdos, kun aloin viettämään vapaa-aikaani muiden ihmisten kanssa, kuin joita koulussa näin, elämä helpottui. Minut hyväksyttiin johonkin juuri sellaisena kuin olin ja minusta pidettiin, se oli minulle vierasta. Ystävyys on minulle haastavaa, koska usein pelkään että luottamukseni petetään jälleen, tai ystävät kääntyvätkin yllättäen minua vastaan. Vaikka järki sanoo minulle, ettei näin tule tapahtumaan, jyskyttää alitajunnassani ajatus "mutta kun silloin aiemminkin kävi näin".
15-20 vuotta sitten olin maahan poljettu, itsetunnon menettänyt, ulospäin kuitenkin iloinen ihminen. Yksi mikä minua on pitänyt pystyssä kaikki nämä vuodet on kirjoittaminen. Rakastan kirjoittamista, se auttaa päästämään irti mielessä vellovista ajatuksista. Toivoisin, että kouluaikana joku koulukaveri olisi sanonut puolestani kiusaajille miten tyhmää se oli. Iskuista ja lyönneistä ja potkuista saadut kolhut ovat aikaa myöden parantuneet ja unohtuneet, mutta henkisiä arpia kannan mukanani aina. Joskus ne tihkuvat ja aiheuttavat mielipahaa ja epäluuloja ja saavat itsetunnon murenemaan hetkeksi. Anteeksi olen antanut, unohtaa en voi todennäköisesti koskaan.
Tänä päivänä seison omilla jaloillani, minulla on rinnalla ihana kumppani, joka rakastaa minua kaikkine vikoineni ja oikkuineni. Minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä, joihin tiedän voivani luottaa tapahtui mitä tahansa. Minulla on mukava työ, josta oikeasti pidän valtavan paljon. Minä uskallan nostaa pääni ja olla oma itseni. Melko kauan tämän eteen on tehty töitä, jotta voi sanoa tuntevansa olon arvokkaaksi ihmiseksi. Olen oppinut olemaan vahva, pienistä en suostu kaatumaan 15 vuotta peruskoulusta ja nyt uskallan sanoa olevani onnellinen ja ylpeä siitä kuka olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti