Vähän Happoradiota, vähän Juha Tapiota ja taas Happoradiota

Ajattelin kokeilla pitkästä aikaa kirjoitella jotain keikkakokemuksia ylös. Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo tovi jos toinenkin. Mutta eipä tässä nyt ole hirveästi ollut kirjoiteltavakaan. Kuten keväällä arvelin, omassa elämässäni livemusiikin kuuntelu on vähentynyt huomattavasti. Yhden käden sormet riittänevät kevään jälkeen käytyihin livekeikkoihin. Eli melko radikaali vähennys minun kohdallani. Toisaalta mitään pakottavaa tarvetta livemusiikin kuuntelulle en ole myöskään kokenut.

Koen tämän olleen kuitenkin itselleni hyvää aikaa miettiä monenlaisia asioita ja tehdä erilaisia asioita. Joten tilanne on varsin hyvä. Alan myös pikkuhiljaa tuntea oloni enemmän omaksi itsekseni. Keväällä oli joitain hetkiä, kun en tunnistanut itseäni lainkaan. Joten tunnelin päässä oleva valo suurenee koko ajan ja se on hyvä myös tiedostaa.

1.11. Happoradio, House Of Rock, Kouvola

Kävin kesällä katsomassa yhden Happoradion keikan ja tykkäsin siitä, joten nyt kun kyseinen orkesteri tuli jälleen kotipaikkakunnalleni, miksipä en menisi sitä kuuntelemaan. Tosin arvoin ihan viimeiseen asti lähteäkö, koska alla oli työilta, mutta livemusiikin jano vei voiton. House Of Rock, Kouvolassa kuuluu niihin kuppiloihin, joissa ei juurikaan ole tullut vietettyä aikaa, useimmiten livebändit ovat olleet omaan makuuni liian raskaita tai ei muuten vain kiinnostavia. Mukavat tilat kuitenkin melko lähellä matkakeskusta, joten sinne on helppo tulla vaikka vähän kauempaakin. Alakerrassa olisi kaiketi enemmän tilaa, mutta vesivahinko taisi tehdä siellä melko pahaa jälkeä, enkä nyt ihan muista että onko alakerta pois käytöstä vain väliaikaisesti vai mikä sen kohtalo on. Mutta siis mukavankokoinen keikkapaikka tällä hetkellä ja vielä niin kovin lähellä, ihan jees. Toivottavasti jatkossakin sattuu joku mielenkiintoinen artisti tai yhtye, niin voi mennä toistekin kuuntelemaan livemusiikkia paikalliseen kuppilaan.

Mutta mennäänpä toki itse asiaan. Happoradio. Happiksesta löytyy muutamia aiempia keikkakokemuksia ja ne ovat kyllä joka kerta olleet pelkästään positiivisia. Kesällä asuntomessuilla herrat heittivät myös varsin mukiinmenevän ja mukaansatempaavan keikan. Happoradion biiseistä löytyy omaan makuuni sopivasti melankoliaa ja veikeitä sanoituksia, joten voisi sanoa että Happoradiolla on varsin omintakeinen tyyli, jota on vaikea matkia. Saati Akin ääntä, sekin on varsin poikkeuksellinen ja erittäin miellyttävää kuunneltavaa korville.

Biisisetti Kouvolassa saattoi olla jotakuinkin tällainen:
Rakkaus on sotku

Monta miestä

Hirsipuu 

Rakkaus

Tavikset

1:30 (elossa)

Valopallo 

Tehdään jotain kaunista

Sinun vaikka hajoat

Ahmat tulevat 

Ihmisenpyörä

Puhu äänellä jonka kuulen

Che Guevara

HC-sää 

Pelastaja 

Leevin laulu

Täytynee ottaa Happoradio Spotifystakin kuunteluun, muutama biisi siellä kolahti hieman toisia enemmän. Taisipa jossain vaiheessa mennä myös roska silmään. Joten varsin mukavainen keikka kun sai kokea tunteita laidasta laitaan.

9.11. Juha Tapio, Logomo, Turku

Tämä olikin sellainen reissu, jota vähän odottelinkin saapuvaksi. Hain matkalta erään ystäväisen kyytiin ja jatkoimme matkaa kohti harmaata ja sateista Turkua. Jos olet lukenut aiempia tarinoitani Turusta, tiedät minun kieroutuneen suhteeni siihen. Jos et, niin se ei haittaa lainkaan. Jo pelkästään seura teki tästä reissusta hyvän. Tiedättekö, kun on sellasia ihmisiä, joiden lähellä on todella helppo olla oma itsensä? Jos ette tiedä, niin vietätte aikaa väärien ihmisten kanssa. Logomossa on tullut pari kertaa käytyä katsomassa voice-kuvauksia, mutta enpä olisi osannut arvata, kuinka isolta tilalta se näyttääkään konsertissa. Juha oli tietysti hyvä ja ihana ja aiheutti roskia silmissä, hymyjä ja herkistymistä.

Yhtä asiaa en kuitenkaan meinannut ymmärtää. Kuka kumma lähtee konserttiin vaihtamaan kuulumisia kaverin kanssa? Ja ymmärtääkö tällainen henkilö kuinka paljon se häiritsee kanssakuulijoita? Jos vieressäsi supistaan, alat kiinnittämään siihen huomiota. Seuraavaksi se keskittyminen menee siihen, että yrität blokata äänet pois tajunnastasi ja pian et kuule enää musiikkia vaan pelkästään se sipinän. Toki kukin nauttii itselleen parhaalla tavalla, mutta jos haluat seurustella kaverin kanssa, niin kokeile vaikkapa permannon baaria, tai menkää vaikka kahville, tekee jo puhumisestakin paljon helpompaa.

Biisisettiä en kyllä muista yhtään, kattava kokoelma Juhan hittejä vuosien varrelta. Ystäväni sen melko osuvasti totesi, pelkkiä hittejä koko konsertin verran. Ei siihen kaikki pysty. Pettävällä jäällä aiheutti jälleen pienen henkisen hajoamisen, mutta sellaista se nykyään on. Juhis on kyllä loistava ottamaan yleisönsä liki missä tahansa. On paikkana sitten joku pieni ja intiimi tila, kuin suuri koserttisali tai halli. Lisäksi puhaltimien suurena ystävänä en taaskaan voinut muuta kuin nauttia kuunnellessani loistavaa torvien soitantaa lavan täydeltä. Unohtamatta muuta bändiä, joilla jokaisella oli omat tähtihetkensä lavalla, ei ihme, että Juhiksen bändin muusikoita näkee jokaisessa tv-ohjelmassa soittamassa, on siellä sen verran taitavia muusikoita. Ihania biisejä ja taitavaa soitantaa ja loistava tunnelma välittyi kyllä permannon yli penkeillekin. On se vaan loistavan taitava, ei voi kuin ihailla.

16.11. Happoradio, Hotelli Leikari, Kotka

No hupsista, toinen Happoradio kuukauden sisällä. Mitenkäs tässä näin pääsi käymään? Ehkä yksi syy on se, että Leikariin on meiltä todella lyhyt matka. Aiemminkin on jo pitänyt lähteä tutustumaan Leikarin livemusiikkiantiin, kun siellä on tässä viime aikoina ollut kiinostavia esiintyjiä, mutta eipä sitten ole tullut mentyä. Mutta nyt Happoradio veti puoleensa. Perustelin tätä itselleni myös sillä, että marraskuu on niin masentavaa aikaa, että tarvitsee jotain piristystä hakea. Joten miksipä ei. Keikkapaikkana Leikari näin katsojan silmin vaikutti olevan ihan mukiinmenevä. En usko että näkyvyys lavalle on kovinkaan ihmeellinen taaempaa, mutta edestä näki hyvin ja kuuli hyvin. Olen nähnyt pahempiakin yhdessä tasossa olevia keikkapaikkoja, ja täällä kuitenkin takaosa nousi pari rappusta ylemmäs, joten ehdottomasti ei sieltä huonoimmasta päästä.

Täytyy sanoa, että hattu nousee kyllä korkealle nyt tämän orkesterin viikonlopulle. Perjantaina keikka Inarissa ja lauantaina Kotkassa. Kutsutaanko tätä keikkamyyjän erikoiseksi? No, rakkaudesta lajiin, niinhän se menee, ei varmasti kyllä herkkua bändille, eikä tekniselle henkilöstölle, jota myös roudausosastoksi kutsutaan. Eli nostan hattua. Nyt oli vertailumateriaalia Kouvolan keikoista ja yllätyin positiivisesti ainakin siitä, että biisisetti ei ollut sama. Kouvolasta mieleen jäi muutama erikoisuus, jotka eivät ole radiosoitosta tuttuja (varsinkin 1:30 (elossa) ja HC sää kolahtivat tajuntaani melko lujaa), joka sai tietynlaisen mielenkiinnon kyllä heräämään. Kotkassa setti oli melko pitkälti hittikimaraa ja sekin kyllä passaa paremmin kuin hyvin. Ei valittamista. Ahmat tulivat ainakin melkoisella sykkeellä, meinasi itseäänkin hengästyttää, kuulosti tosi hyvältä.

Hyvää meininkiä Kotkaan toivat seuraavat kipaleet:
Rakkaus on sotku
Hirsipuu
Rakkaus
Tavikset
Tehdään jotain kaunista
Valopallo
Sinun vaikka hajoat
Ahmat tulevat
Ihmisenpyörä
Puhu äänellä jonka kuulen
Pelastaja
-encore
Pois kalliosta
Unelmia ja toimistohommia
Che Guevara

Sitä tunnetta, kun lähdet ajamaan keikan jälkeen kotiin hymyssä suin on ollut ihan järjettömän kova ikävä. Nyt sen tunteen löysin ja sain. Samaan aikaan tuntuu pieni pistos jossain, että voikohan tämä nyt tuntua hyvältä lainkaan, vai onko tämä nyt jollain lailla väärin. Ihmismieli on kummallinen, minun varsinkin. Mutta tähän jäi nyt pieni kipinä. Eikä se tunnu väärältä tai pahalta. Joten Happis, me nähdään vielä, ei ehkä ens viikolla, eikä missään maailman äärissä. Mutta nähdään silti, siltä nyt tuntuu.

Pitkään aikaan ei ole tehnyt mieli kirjoittaa mitään tuntemuksia mihinkään. Pitkään aikaan ei ole ollut mitään keikkakokemuksia kirjoitettavana. Nyt teki mieli. Uloshengitys hyvistä keikoista, ihan vaan koska musiikki on parasta livenä. Käykää keikoilla. Se tekee hyvää.

P.S. laitan tähän vaan muutaman kuvan, koska kameran kanssa sählääminen ei nyt ole ollut ajatuksissa, joten pikaiset räpsyt kännykällä ovat nyt paras mihin kykenen, kun en jaksa alkaa selvittämään kuvauslupa-asioita mistään lyhyellä aikataululla.

Ollin muistokonserteista ajatuksia

Olen koittanut löytää inspiraatiota kirjoitella kevään keikoilta ajatuksia, mutta sitä ei ole tullut. Ehkä se jossain vaiheessa palaa. Olen kuitenkin tässä kevään aikana käynyt katsomassa Lauri Tähkän Palavaa vettä kiertuetta Kuusankoskitalolla, Tik Takkia Hartwall areenalla ja Happoradiota Pato Klubilla. Kaikki olivat hyviä, mutta ehkä tuo livemusiikista nauttiminen ottaa vielä hiukan aikaa. Lauri Tähkässä tuli hirveä ikävä Yön faneja ja bändiä. Kyyneleet silmissä sitä konserttia moneen otteeseen kuuntelin. Tik Takista nautin kyllä paljon. Se oli paluu omiin teiniaikoihin biisien muodossa. Happoradio vakuutti myös ja siitäkin puoliakustisesta keikasta nautin. Että ei tässä nyt ole koko kevättä syljeskelty kattoon ja väistelty niitä. Mutta aikaa se vie. Ja varmasti monia keikkoja, ennen kuin palaa se joku tunne, joka nyt on puuttunut. Se tunne on siis täysin minusta kiinni, ei bändeistä, joita olen käynyt katsomassa.

11. ja 12.5.2019 Ollin muistokonsertit, Tampere-talo

Tätä viikonloppua olin ehtinyt jonkin verran miettimään etukäteen. Pelotti ajatus siitä, ettei kestä kasassa. Liikaa ei kuitenkaan uskaltanut ajatella, koska se olisi pian muuttunut ahdistukseksi, mutta sillä lailla pienesti ja sopivasti ajatuksissa. Onneksi viime viikkoina on riittänyt touhua koripallon fanituksen parissa, joten ajatukset eivät ole ehtineet risteilemään turhan paljon viikonlopussa. Sain jo perjantaina luokseni rakkaan ystäväni pohjoisemmasta Suomen kolkasta ja yhdessä tuumin viettelimme perjantaista lauantaihin sometaukoa, koska halusimme kokea lauantaina Tampere-talolla kaiken itse, vailla mitään tietoa illan kulusta.

Lauantaina starttailimme hyvissä ajoin auton nokan kohti Tamperetta. Hotellin parkkihallissa nauroimme pissat housussa, kun maailman ihanin Miina saapui paikalle. Ei jäänyt se saapuminen huomaamatta. PUS Miinalle. Illalla meinasikin sitten iskeä pikku paniikki, koska 10 vaille seitsemän olimme edelleen hotellihuoneessa. No eipä jäänyt onneksi aikaa liikuttua ennen konserttia. Säästimme ihan kaiken sinne konserttiin. Toisaalta emme myöskään ehtineet näkemään niitä lukuisia Yöstä tuttuja tyyppejä, jotka olivat paikalle saapuneet.

Illan kulku oli suunniteltu hyvin. Taija Holm kävi toivottamassa ihmiset tervetulleeksi ja esitteli illan ensimmäisen vieraan. Epe Helenius kävi puhumassa Ollista kauniisti, tunteikkaasti ja hauskasti. Ensimmäisenä sulosointujaan lavalla esitteli Suvi Teräsniska, koruttomasti ja kauniisti Lenni-Kalle Taipaleen säestämänä kappaleen Maailma on kaunis. Lavalla nähtiin toinen toistaan upeampia artisteja ja esityksiä. Esiintyjät olivat Yölle ja Ollille merkittäviä henkilöitä. Arvostan suuresti jokaista lavalle noussutta ihmistä, samoin kuin videotervehdyksen kautta terveisensä kertonutta Vexi Salmea. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin 10 kappaletta ja toisella puoliskolla 10 ja encore. Jokainen, joka lavalla ja videolla nähtiin, kyllä minusta ainakin sinne kuului. Tampereella bonuksena oli Jussi Selo, jota ei Porissa nähty. Jokainen biisi, joka konsertissa kuultiin, kuului sinne.

Biisit:
1. Maailma on kaunis
2. Jukeboxin luona
3. Laulu rakkaudelle
4. Mustat päivät jäädä saa
5. Voin luipuu mistä vaan
6. Kauneinta päällä maan
7. Mitä jos mä rakastan
8. Kuuhullu
9. Pettävällä jäällä
10. Vie mut minne vaan

11. Särkyvää
12. Yö on minussa
13. Kiertolainen
14. Enkelille
15. Onnellisia vuosia
16. Yötä vastaanottamaan
17. Lasisilmä
18. Ihmisen poika
19. Tia-Maria
20. Kiitos ja kunnia

21. Hengissä
22. Minne tuulet vie

Melkoista tunteiden vuoristorataa mentiin kaksi iltaa Tampere-talolla. Olen aina pitänyt kovasti "Ollin enkeleistä", joten nyt likkojen laulaessa yhdessä Särkyvää ja Yö on minussa kappaleet ei tunnemyrskyiltä voinut välttyä. Oli hieno nähdä Ollin Voice suojatit Markus ja Jani lavalla. Ollin kanssa joskus puhellessa hänestä välittyi se aito välittäminen Voice-tiimiläisiään kohtaan ja toisaalta myös huoli siitä miten tulevaisuus heitä kantaa eteenpäin. Juha Tapio on kyllä mestari ottamaan hyppysiinsä yleisön kuin yleisön. Kaksi Ollin enkeleistä läheisintä aiheuttivat myös pieniä vuotoja kyynelkanavissa, Kiertolainen Suvin laulamana ja Suvin ja Miinan duettona Enkelille. Noita biisejä on tullut mimmien laulamana kuultua monesti ja tähän iltaan ne sopivat täydellisesti. Pienet vesiputoukset aiheutti myös Mitä jos mä rakastan ja Onnellisia vuosia biisit. Ehkä ennemmin voisi miettiä, oliko joku sellainen biisi, joka ei itkettänyt. Hmm..yritän miettiä. Sunnuntaina artisteista oli kyllä huomattavissa niin haikeutta, kuin viimeisen konsertin tuomaa voimaa ja sieltä lavalta välittyi tunne "nyt vedetään täysiä, Ollille." Itselleni kaikista pahin oli Minne tuulet vie biisi, joka päätti konsertin. Taustalla pyöri pätkiä musiikkivideosta ja keikoilta ja bändi soitti ja laulua ei ollut kukaan laulamassa. Keskellä lavaa oli mikkiständi, joka pysyi tyhjänä. Se konkretisoi niin paljon, eikä kyynelille ollut tulla loppua. Inhoan julkisesti itkemistä, siitä tulee heikko olo, mutta nyt ei kiinnostanut mitä kukaan muu ajattelee.

Tähän astisen elämäni rankimmat konsertit, mutta samalla todella tarpeelliset. Sai sulkea yhden valtavan suuren oven elämässään hienolla tavalla. Viikonlopun aikana tuli nähtyä monen monituista ihmistä, joita en olisi tavannut ilman Yötä. Osa on jäänyt läheisiksi, osa on etääntynyt syystä tai toisesta, mutta ei kaikkien kaiketi kuulukaan jäädä elämään. Toiset ovat vain käymässä. Sitten on niitä, jotka ymmärtävät miten suurista asioista on kyse, kun tälle osalle elämästä jättää jäähyväiset. Lauantain konsertin jälkeen piti ottaa aika paljon aikaa, jotta sai itsensä kasattua.

Vuodesta 2007 vuoteen 2018 ehdin kokea 277 Yön keikkaa, joiden lisäksi Ollin soolokeikkoja ja Olli Lindholm trio keikkoja ja nyt se sivu menee kiinni. Ennenkaikkea syvä kiitollisuus kaikesta. Ikimuistoisia hetkiä, ikimuistoisia keikkapaikkoja ja se yhteenkuuluvuuden tunne, jonka keikoilla sai, kun sai keikkoja jakaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Ilman sitä musiikkia, ei noita hetkiä olisi ollut. Sitä musiikkia, joka toi meidät yhteen kerta toisensa jälkeen. Olen kiitollinen siitä, että sain tuntea lämpöisen ja välittävän Ollin, joka piti omiensa puolia ja kantoi aina vastuun pää pystyssä, vaikka välillä paskaa satoi ovista ja ikkunoista sisään. Salaa pienesti toivon, että bändi jatkaa tavalla tai toisella yhdessä jossain vaiheessa. Ollin ympärillä oli lahjakkaita muusikoita, joille toivon sydämeni pohjasta kaikkea hyvää, kyllä me vielä jossain nähdään joskus. Ja jatkakaa PLIIS soittoa yhdessä, jotta saa hyvän syyn lähteä ajelemaan musiikin perässä hiukan kauemmaskin. Sen musiikin pitäisi jäädä eloon ja tulla soitetuksi ja lauletuksi.

Kuvia lauantailta ja sunnuntailta löytyy tuolta facebookista. Kannattaa käydä tsekkaamassa myös Santavirran Tiian kuvat. Tiia kun on tuollainen pro, kun taas täällä on se "amatööri harjoittelee" meininki. Kaikista ei edes saanut kovin kummoisia kuvia, kun itkusta ei tullut loppua.

KIITOS YÖ! KIITOS OLLI! Kiitos kaikki artistit: Suvi Teräsniska, Markus Salo, Pauli Hanhiniemi, Antti Kleemola, Jussi Selo, Juha Tapio, Annika Eklund, Ollin enkelit (Suvi Teräsniska, Mia Suszko, Stella Löflund, Riikka Lehtonen, Miina Mikkonen, Annika Eklund, Elna Romberg, Jennie Storbacka ja Mitra Matouf), Jani Klemola, Jonne Aaron ja Timo Kiiskinen. KIITOS ARI, JASKA, MIKKO, JUSSI ja TIMO. Kiitos teknikot, vai roudaritko ne nyt oli, ilman teitä olisi hiukan heikkoa, kun ei näkyisi eikä kuuluisi mitään. Kiitos KAIKKI konsertteja järjestämässä olleet ihmiset. Kiitos, että soitte meille mahdollisuuden muistella Ollia ja kiitos että teitte sen arvokkaasti ja tyylikkäästi. Parempaa ei olisi osannut, eikä voinut kuvitella.  Yksi ikuinen YöHörhö kiittää ja kuittaa tässä kohtaa, kiitos arvon kanssaihmiset, kun olette jakaneet tämän raskaan kevään. Yhdessä vahvemmaksi, vai miten se meni? Uusia tuulia kohti. Yhden oven sulkeutuessa, toinen avautuu, eikä sitä olisi välttämättä ikinä voinut edes kuvitella. En minäkään 12 vuotta sitten ja tässä ollaan. Monia kokemuksia rikkaampana, monta naurua naurettuna, muutamat itkut itkettynä. Näin se menee. Musiikki vie arvaamattomiin paikkoihin. Nähdään siellä. Niissä arvaamattomissa paikoissa.

"Näistä öistä voimani mä saan"

-Pauli Hanhiniemi

Taas vähän tuntemuksia tästä muutamilta viikoilta

27.3.2019

Ompahan ollut raskas kevään alku! Iso henkilökohtainen menetys ja pohdintoja siitä, mitä elämällään tekisi, kun rakkain harrastus loppuu kuin seinään. Samalla järjetön suru rakkaan ja tärkeän ihmisen menettämisestä. Ollin hautajaispäivä oli itsellekin raskas, tuli käytyä paikallisella hautausmaalla viemässä kynttilä muistoksi. Sitten julkaistiin minulle hyvin tärkeä asia, Ollin muistokonsertit. Ei pienintäkään miettimistä sen suhteen, hankkiako liput vai ei. Sen uutisen jälkeen olenkin sitten seuraillut epäuskoisena uutisointeja.

On puhuttu rahastamisesta, on puhuttu tekijänoikeuksista, kuitenkin puheet ovat olleet yksipuolisia. En tässäkään tapauksessa ymmärrä, miksi ei voi puhua asioista puhelimitse tai kasvotusten. Tuntuu jotenkin pahalta, kun ihminen joka ei ole ollut Ollin kanssa tekemisissä vuosiin, alkaa puhumaan kuolleen suulla: "Ollikin olisi varmasti toivonut." yms. Kukaanhan meistä ei voi enää tietää mitä Olli olisi halunnut tai toivonut. Mediassa esillä ollut ihminen kertoo ensin, ettei häntä kiinnosta minkäänlainen yhteistyö heidän kanssaan ja seuraavassa hetkessä hän loukkaantuu siitä, ettei häntä ole kutsuttu muistokonserttiin esiintymään. Minusta ainakin tämä kuulostaa hiukan ristiriitaiselta. Ensin puhutaan että "Yö järjestää.." ja kuitenkin tämä henkilö on itse lähtenyt bändistä vuosikymmeniä sitten. Miksi hän ei siis itse järjestä jotain? Voikun hän valitettavasti näyttää kaivavan maata omien jalkojensa alta ihan urakalla. Sanokaapa joku toinen biisintekijä, joka ei halua että hänen biisejään lauletaan. Eipä äkkiseltään tule mieleen. Kuitenkin vuosien saatossa on varmasti tilitetty omalle tilille yksi jos toinenkin euro tekijänoikeusmaksuja niistä biiseistä. Tästä on kunnioitus kaukana. Valitettavasti.

Kaikki uutisointi tuntuu itsestä pahalta. Tuntuu pahalta, että Ollin vanhaa äitiä kiusataan haastatteluilla. Tuntuu pahalta, kun Yön loistavien muusikoiden maine vedetään lokaan ja heitä vähätellään. Tuntuu pahalta, kun ei pystytä asettumaan toisen asemaan ja näkemään omaa napaansa pidemmälle. Tuntuu pahalta, että tässä on huomio viety ihan vääriin asioihin.

Luotan täysin siihen, että järjestävä taho osaa suunnitella juuri sellaisen kokonaisuuden muistokonsertteihin, joka kunnioittaa Ollin muistoa parhaalla mahdollisella taholla. Olen siis ostanut lipun konserttiin, jopa kahteen. Enkä suostu häpeämään sitä. Mediassa on esitetty jotain arvioita konserttien tuotosta. Ne ovat arvioita, ilman että tiedetään mitään mistään sisällöistä, paitsi se miten hieno artistikattaus sinne on saatu mukaan. Minusta olisi todella outoa jos konserttien tuotosta lahjoitettaisiin hyväntekeväisyyteen. Ymmärtäisin sen, jos Ollilla olisi ollut joku hyväntekeväisyys järjestö, jonka puolesta hän olisi aiemminkin puhunut. Mutta se, että joku täysin ulkopuolinen määrittelisi hyväntekeväisyyskohteen, kuulostaa itsekkäältä ja oman edun ajattelemiselta, ei siinä kohtaa ole ainakaan ajateltu mikä olisi Ollin mielestä tärkeä kohde.

Minulle kauniista ja tärkeästä asiasta on mediassa tehty jotakin rumaa ja se tuntuu pahalta. Toisaalta tämähän on viime vuosina ollut se tapa, jolla Yöstä ja varsinkin Ollista on puhuttu. Se on tuntunut silloinkin pahalta. Se on tuntunut joka kerta pahalta, koska kyseessä on minulle tärkeä ihminen. Ja edelleen siitä samasta ihmisestä puhutaan pahaa. Se ihminen ei ole itse täällä vastaamassa eikä luojan kiitos, ole itse seuraamassa täällä enää tätä vellovaa keskustelua. Jotenkin toivoisin että keskustelu aiheen ympärillä lakkaisi jo. Viime viikon mediasirkus on ollut kamalaa seurattavaa.

Jotenkin viime aikojen uutisoinnit saavat minut myös surulliseksi. Hienoja biisejä, joihin minullakin liittyy paljon muistoja, kuten blogini nimestäkin voi päätellä. Kuitenkin tämä mediasirkus saa varpailleen tässäkin asiassa ja pistää miettimään pitäisikö koko blogille keksiä uusi nimi, jottei siitä joudu mihinkään ongelmiin. Vaikka pääosin blogi onkin omien ajatusten tuulettamista ja ensisijaisesti kirjoitan muistoja ja asioita ylös itselleni. Mukavaahan se on, jos ne jotain kiinnostavat ja jos joku näitä pitkiä raapustuksia jaksaa lukea.

Nykyinen Yö on ihan uskomattoman hieno porukka! Ari ja Jaska kävivät edustamassa eri medioissa ja edustivat kyllä hyvin. Herrat puhuivat kunnioittavasti, arvostavasti ja lämpimästi. Salaa pienesti toivon, että herrat jatkaisivat soitantaa yhdessä. Sitten kun se hyvältä tuntuu ja aika on oikea. Mahtavan taitavia muusikoita, joilla oli todella hyvä henki lavalla ja sitä mieluusti menisin vielä katsomaan. Ei varmasti ole ollut helppoa aikaa herroille, kun keikat loppuivat kuin seinään. On pitänyt ajatella ja järjestellä käytännön asioita ja samalla olet menettänyt bändikaverin, johtohahmon ja ystävän. Media on varmasti pommittanut kaikkia hullun lailla näiden viikkojen aikana ja täytyy sanoa että hienosti ovat homman hoitaneet. Joskus vaikeneminen on kultaa ja joskus on asioita, jotka pitää sanoa ääneen. Nostan heille hattua. Ja tälle porukalle toivon kaikkea hyvää ja ehkä tässä kohtaa myös rauhaa järjestelyihin. Tämä porukka on tosiaan se, joka osaa varmasti arvostaa ja kunnioittaa Ollin muistoa parhaalla mahdollisella tavalla. On jotain mitä odottaa ja se ainakin minulle on tärkeää.

Luulen että muistokonserteista tulee minulle melko vaikeita. Täytynee varata nessuja laukullinen mukaan, mutta toivon että siellä saa myös nauraa hauskoille muistoille ja muisteluille. Haluan myös kuulla niitä itsellekin rakkaita biisejä ja sanottakoon, onneksi monet niistä ovat Ollin sävellyksiä. Ennen kaikkea minusta on ihana nähdä monia ihmisiä, jotka Yö on elämääni kuljettanut. Niistä ihmisistä olen kiitollinen. Ja tavallaan muistokonsertit ovat itselleni mahdollisuus päästä sulkemaan yksi ovi elämässäni, sen oven sulkeminen tekee kipeää, koska se on ollut niin iso osa elämää, mutta sen oven takaa löytyy myös roppakaupalla hauskoja, ihania, rakkaita ja tärkeitä muistoja, joita kukaan ei voi minulta ottaa pois.

Rauhaa ihmiset. Rauhaa.

Niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää...

Tästä tulikin varsin erilainen kevät, kuin mitä aiemmin suunnittelin. Tässä vaiheessa minä olisin kirjoittamassa todennäköisesti toista Yön keikkaraporttia tältä keväältä. Nyt päädyn summailemaan tuntemuksia parilta viime viikolta. 12.2.2019 muuttui kevään suunnitelmat kerta heitolla, kun tieto rakkaan Artistin kuolemasta tavoitti. Se pysäytti. Kuluneen kahden viikon aikana olen käynyt läpi tunteiden vuoristorataa. Olen kirjoittanut paljon, koska se on minulle paras tapa saada ajatukset päästä ulos. Olen puhunut paljon ihmisten kanssa.

Ensin uutisen kuultuani, luulin sitä todella huonoksi läpäksi. No ei ollut. Muutamana ensimmäisenä päivänä piti opetella uudestamaan hengittämään. Tunteet tuntuivat hetkittäin niin suurilta, että niiden alle hukkuu. Oli paha olla. Ei pystynyt ajattelemaan sitä miltä muista tuntui, koska oma paha olo oli niin suurta. Suuri huoli koko ajan mielen päällä Ollin läheisistä ja heidän jaksamisestaan ja siinä samalla yritti tulla sinut sen ajatuksen kanssa, että minullekin tärkeä ihminen on poissa.

Hyvin pian surua pystyi siirtämään pois tieltä, kun alkoi ärsyttämään median napostelu asialla. On helpompi olla ärsyyntynyt kuin surullinen. Otsikoita otsikoiden perään ja vaikka nyt pääosin kirjoitukset oli positiivisia, niin silti kun se päivästä toiseen on jokaisessa mediassa, alkaa se tuntumaan pahalta. Voi Olli, toivottavasti sinä olet nähnyt ne kaikki hyvät asiat, joita sinusta on kirjoitettu. Minä ainakin niitä positiivisia uutisointeja kaipailin viime vuosina. Media on muokannut sinusta erikoisen kuvan. Nyt vasta sai lukea, kuinka olet ollut lämmin, huolehtivainen, pitänyt omiesi puolia. Tosin, tämä Olli minullakin oli suuri kunnia tuntea.

Yön matkassa olen kulkenut vuodesta 2007 asti ja sinä aikana olen käynyt katsomassa 277 Yön keikkaa. Olen ajanut tuhansia kilometrejä ja tutustunut upeisiin ihmisiin tuona aikana. Ulkopuolisille ihmisille tätä harrastusta oli aina vaikea ja välillä hiukan noloakin selittää. Monesti on joku kysynyt, että no jos kerran käyn paljon katsomassa Yötä niin tunteeko bändi minut, johon monesti taisin vastata vain että "No emmä nyt oikein tiedä. Saattaa ne tietää minut.". Nyt mielessä on ollut tosiaan paljon bändin "pojat" ja heidän jaksaminen. Samoin kuin olen miettinyt miten Ollin lapset jaksavat, vaikka heitä ei henkilökohtaisesti tunne, niin silti lähetän mielessäni lämpimiä ajatuksia heille ja toivon voimia. Toivon myös että Ollin omaiset saavat saattaa rakkaan läheisensä RAUHASSA viimeiselle matkalle, Olli jos kuka on sen ansainnut.

Tässä kohtaa täytyy sanoa että olen mielettömän kiitollinen niistä ihmisistä, joita tuo bändi on elämääni tuonut. On ollut koko ajan ihmisiä ympärillä, tai ainakin puhelimen päässä, joiden kanssa on saanut jakaa niitä vaikeita sekä rakkaita hetkiä. KIITOS. Te tiedätte kyllä keitä olette.

Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että olen kulkenut Yön matkassa ja takataskussa on runsaasti rakkaita ja hyviä muistoja vuosien varrelta. Vuonna 2007 tämä oma hulluus lähti liikkeelle Pieksämäen Savon Solmusta maaliskuussa. Silloin olimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa katsomassa Yötä eturivissä ja jotenkin tuntuu, että joku yhteys syntyi Ollin kanssa jo tuolloin. Silloin oli olemassa Yön vieraskirja, johon tuli kirjoiteltua jossain vaiheessa todella usein. Sitä kautta Olli tuli jotenkin tutummaksi. Olli meinaan vastaili likimain kaikkiin viesteihin, joita sinne jätti. Jotkut Ollin vastauksetkin on jäänyt mieleen niin, että niitä muistaa edelleen. "Yölinja" oli hauska paikka ja oli ihana oppia yhdistämään nimet kasvoihin, osasta on tullut ystäviä.

Hullun paljon hienoja muistoja on talletettu takataskuun, varsinkin lämpöiset sanat on talletettu sydämeen ja siellä ne pysyykin. Välillä on vähän mökötetty puolin ja toisin, nyt ne lähinnä naurattavat. Hullun paljon hauskoja juttuja on sattunut vuosien varrella ja on kyllä pirun vaikea ajatella että tuo ovi menee osaltaan nyt kiinni. En tarkoita sitä etteikö hauskoja juttuja tulisi enää, vaan sellaisia hauskoja juttuja, joihin liittyy Olli ja Yö. Olen hirvittävän kiitollinen siitä, että noita hetkiä ja muistoja on ehtinyt kertymään niin paljon. Toki olisin mieluusti kerännyt niitä muistoja vielä lisää.

En olisi ikinä uskonut miten iso vaikutus tuolla rakkaalla Artistilla on ollut niin moniin ihmisiin. Se tuli jotenkin yllätyksenä, enkä varmasti ole ainoa, jonka tämä on yllättänyt. Lehdistä on saanut lukea kauniita kirjoituksia Ollista ja siitä, kuinka moni on kutsunut Ollia ystäväksi. Itse en ikinä sellaista sanaa osannut käyttää, mutta koen silti Ollin olleen minulle henkilökohtaisesti läheinen ja tärkeä ihminen ja sen ihmisen menettäminen sattuu. Sattuu niin saatanasti. Kuulen vähän väliä päässäni äänen, joka käskee jatkamaan eteenpäin ja käskee elämään. Ja niin aion tehdä. Aion elää, aion nauraa, aion itkeä, aion olla minä jatkossakin. Sanon asiat rehellisesti, mutta en tarkoituksella loukkaa ketään. Rehellisyydestä tuo rakas tyyppikin piti ja sanoi sen ääneenkin.

Voi, miten monta kertaa nauroin, kun herra O tarkisti biisien sanat huuliltani. Rakkautta vain? biisi on sellainen, josta opettelin ensimmäiset rivit, jotka sanoin sopivassa välissä Ollille, koska ne sanat menivät AINA sekaisin. Opin lukemaan Ollia melko hyvin. Olli sanoi joskus, että minusta näkyi oliko keikka hyvä vai huono, mutta kyllä se lukeminen onnistui myös toisin päin. Ollitutka kehittyi vuosien varrella varsin hyväksi.

Livekeikat pelottavat, koska tällä hetkellä muukin kuin Yön musiikki sattuu ja livenä se tunne tulee vielä suurempana. Enkä halua lähteä kuuntelemaan livemusiikkia ns. väärällä asenteella tai peläten. Toista samanlaista Yötä ei elämääni tule. Siitä voin olla melkeinpä varma. Monta kysymystä on auki, valtaosaan ei varmasti ikinä saa vastausta. Haluaisikohan mikään bändi adoptoida vähän rikkinäistä toisen bändin fania...

Iso ikävä jää. Iso aukko jää sydämeen. Mikään menetys ei tähän asti ole verrattavissa tähän, en tiennyt että minusta löytyy tällainen puoli. Ikävästä huolimatta elämän on jatkuttava, enkä suostu antaa surun hukuttaa minua. Eli kyllä se siitä. Ajan kanssa. On hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä, on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Hyvät hetket lisääntyvät, pikku hiljaa. Joku sanoi että suru muuttaa muotoa. Luonnollisestikin blogi hiljenee, mutta ei vaikene kokonaan. Tälle keväällekin on muutamat keikkaliput hommattuna ja noita keikkoja odotan innolla ja samalla hieman kauhunsekaisin tuntein, koska en tiedä pysynkö kasassa. Se pelottaa ja jännittää. Ehkä jossain vaiheessa saan kirjoitettua jonkun muistokirjoituksen Ollille. Ehkä en. Saa nähdä. Ehkä huomenna ei satu yhtä paljon kuin tänään tai eilen. Ehkä se aika todella auttaa.

Eräs ystävä linkkasi biisin, johon on puettu aika lailla hyvin myös omat tuntemukset nyt. Blaka: Tähtien toisella puolen. Kolahti.

Mulla on Olli sua iso ikävä.