Keikkatauko-aktiviteetteja...

Jokohan tätä hiljaiseloa olisi kestetty tarpeeksi kauan? Joko saa mennä? Pääseekö keikalle jo? Mut kun määä haluuuuun! :)

Perjantaina aamuvuoron jälkeen pakattiin autoon tavarat ja mies ja auton nokka kohti Tampesteria. Tuota minun ehdottomiin lempikaupunkeihini kuuluvaa kaunista kaupunkia. Meidät majoitti tutusti ihana kummitätini, joka on asustellut melko lähellä Tamperetta jo vuosikausia. Kummitätini hemmotteli meitä herkullisilla ruuilla. Sitten olikin jo aika vaihtaa vaatteet ja laittaa hiukset ojennukseen. Meikkaamaan olin ehtinyt jo autossa. Silloin kun olemme alkaneet keikoilla käymään, minusta on tullut melkoisen hyvä meikkaamaan autossa, joskin edellisissä autoissa se näkyy myös katossa, kun ripsiväri on hiukan lipsahtanut. Hups. Tällä kertaa ripsivärit menivät kuitenkin sinne, minne olin halunnutkin niiden menevän.

Ensimmäisenä suuntasimme Tampereen Työväen Teatterin Klubille. Pakkasta oli muuten melko rapeat 22 astetta, kun kävelimme Hämeenpuiston läpi. Oli muuten kylmä. Työväen Teatterin Klubilla oli vuoden ensimmäinen Friday Night Live -tapahtuma. Näitä järjestetään kuulemma kerran kuukaudessa. Klubilla illan aloitti tuleva entinen teaterinjohtaja Riku Suokas, joka on siis myös taitava stand up -koomikko. Riku lämmitteli yleisöä kivasti. Rikun jälkeen vuorossa oli toinen stand up -esitys. Lauteille astui Jakke Björklund ja häntäkään en ollut aiemmin lavalla nähnyt, joten vitsit upposivat kyllä hyvin ja pieni ja hento nauru raikui. Seuraavana olikin vuorossa illan yllätysnumero: Lantabingo. Sattui nimittäin olemaan jotain putkisto-ongelmia ja voin kertoa, että ei ollut mitään miellyttäviä aromeja. Bingoa veti Rikun kanssa Sami Hintsanen, heti kun herra Tampereen teatterilta ehti paikalle. Ei muuten voitettu bingossa mitään.

Samista on pakko kertoa jotain. Sami on tehnyt minuun suuren vaikutuksen jo joskus teini-ikäisenä. Televisiosta tuli Virgo-musikaali ja satuin vähän niin kuin vahingossa nauhoittamaan sen VHS-kasetille. Tuota musikaalia tuli sitten katsottua niin monta kertaa, ettei tainnut kyseinen videokasetti enää lopulta kunnolla toimia. Ihastuin Samin ääneen ja hänen varmaan olemukseen lavalla. Noista ajoista lähtien olen siis salaa jumaloinut Samia. Nyt minulle tarjoutui ensimmäinen mahdollisuus päästä näkemään Sami livenä. Ei rohjennut ujo tyttö suutaan avata, kun samaan aikaan arvon herran kanssa oli klubin terassilla. Sami lauloi ainoastaan englanniksi ja laulu upposi syvälle sieluun asti. Ei voinut muuta kuin nauttia. Älkää kertoko ainakaan Ollille, että minä olen jumaloinut Samia paljon pidempään kuin häntä. Saattaa tulla vaikka mustasukkaiseksi huomiosta. No ei kai. Vitsi vitsi.


Seuraavana lavan valtasikin tuttu ja turvallinen Olander.Täytynee sanoa, että herra näytti hitusen väsyneeltä. Myönnettäköön toinenkin juttu, odotin herran olevan ruskeampi. Olihan hän kuitenkin kotiutunut vasta etelän lämmöstä. Odotankin jo kevään keikkoja innolla, jotta pääsen näkemään onko sitä taas teetetty Thaimaassa jotain hienoja keikkapaitoja. Rakkaan artistin kasvoilla käväisi virnistys tai hymy tai joku, kun hän huomasi meidät. Johan tätä oli taas kaivattukin. Tuttua ja turvallista ääntä, joka saa huolet ja murheet väistymään mielestä ainakin hetkeksi. Huulille leviää hymy ja mieli lepää. Biisivalinnatkin miellyttivät ainakin minua. Ilta aloitettiin Likaisilla legendoilla, muutakin Yötä toki kuultiin: Syyt syntyjen, Ihmisen poika ja Rakkaus on lumivalkoinen tietenkin päätti illan. Välissä kuultiin sitten monia syitä, miksi tälle kyseiselle keikalle tahdoin. Nimittäin jotain muuta kuin Yötä. Juicen tuotannosta kuultiin Musta aurinko nousee ja kaunis kaunis Luonas kai olla saan. Lisäksi kuultiin Teleksin levyttämä kappale Tuulilasin nurkkaan. Ei unohdettu myöskään Tohtori Mustajärveä ja hänen tuotannostaan Olli lauloi oman sävellyksensä Jukeboxin luona. Melko jäätävä versio kuultiin Mamban kappaleesta Jäähyväiset. Täytyy sanoa, että ehkä eniten upposi kuitenkin Vanhoja poikia viiksekkäitä, joka on Juha Vainion upea kappale. Tätä on laulettu pienestä tytöstä lähtien. Liian nopeasti oli ilta lopussa. Nopea päätös: Ei väsytä vielä. Ilta jatkukoon Tampereen YÖelämässä.

Tie vei jälleen kerran Jack The Roosteriin. Tuossa paikassa on jotain käsittämätöntä vetovoimaa. En kyllästy käymään tuolla ehkä ikinä. Olen valinnut jo oman lempipöytänikin paikasta. Pöydän viereen on ripustettu kaksi taulua. Toisessa on Costello Hautamäen paita ja toisessa Jussi Selon tennarit. Tällä kertaa esiintymässä ei kuitenkaan ollut kumpikaan heistä. Tarjolla oli Beat Less. Ei liene vaikeaa arvata mitä he soittavat? Aivan oikein Beatleshän se heitä inspiroi. Emme ehtineet kuin baaritiskille, niin ehdimme jo heipattaa Mikon, Annikan ja Jaskan. Pöytään päästyämme alkoivatkin herrat jo soitannan. Olivat selkeästi odottaneet, että me ehdimme paikalle. Beatlesistä täytyy sanoa, että kovinkaan paljon ei heidän musiikkiaan ole tullut kuunneltua. Joskus kouluaikoina yksi lempikappaleistani oli tosin Let It Bee ja muistanpa teiniaikoina kuulleeni myös Imagine -biisin. Jonka sanat oli muistaakseni raapustettuna huoneeni seinällekin. Tämän illan Beat Lessit olivat sopivasti rokahtavia ja saivat aikaan hyvän fiiliksen. Jokunen tuttukin kappale siellä soi. Todistettiinpa taas Jaskan monitaituruutta. Herra kun istui tällä kertaa rumpujen takana. Onkohan olemassa soitinta, jota Jaska ei soittaisi?

Lavalle nousivat myös Annika Eklund ja Päivi Lepistö. Päivistäkin täytyy kertoa sen verran, että häntä olen ihaillut myös teiniajoista lähtien. Movetronin levyjä on soitettu aikoinaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Unohtamatta tietenkään yhtä Yön ehdottomista lempikappaleistani: Etkö Unta saa, jossa Ollin kanssa siis duetoi Päivi. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus nähdä hänetkin livenä. Eikä jättänyt kylmäksi tämä veto. Päinvastoin. En voi kuin ihmetellä naisen upeaa tulkintaa ja ääntä. Se menee suoraan luihin ja ytimiin ja kaikki ajatukset häviävät päästä, kun jää vain ihastelemaan. Nousipa lavalle vielä yksi yllätysesiintyjäkin laulamaan yhden kappaleen. Juki veti takuuvarman hyvin. Mieheni tosin hiukan vitsaili Jukin piposta. Höh. Minusta se oli ihan hieno. Jukiahan nyt kuuntelee aina mielellään. Se on fakta, josta ei mihinkään pääse. Toiset vaan ovat niin yksinkertaisen hyviä. Illan päätti ansaitusti ja upeasti Mikon upea tulkinta tuosta jo aiemmin mainitsemastani toisesta Beatles suosikistani. Tai siis eihän se varsinaisesti ole Beatlesiä. John Lennon on levyttänyt kappaleen soolouransa aikana. Mikon esittämän kuulin kappaleen nyt toista kertaa ja täytyy sanoa, että se sopii kyllä täydellisesti hänen esitettäväkseen.

Seuraavana päivänä Nukku-Matti viipyi pitkään. Vaatii näköjään veronsa tuo valvominen. Vaan ei voinut koko päiväksi jäädä sängyn pohjalle. Ohjelmaa oli nimittäin suunniteltu tällekin päivälle. Päivällä starttailtiin autoa ja otettiin suunnaksi Musiikkiteatteri Palatsi. Siellä oli saanut ensi-iltansa 16.1. Remu&Hurriganes musikaali. Tämän musikaalin varjolla sain siis miehenikin houkuteltua Tampereelle mukaan. Hurriganesia en varsinaisesti ole ikinä kuunnellut, mutta pidän silti heidän musiikistaan. Ganes -elokuvan olen tainnut nähdä kerran. En siis ole mikään suuren suuri Hurriganes-tietäjä ja suuren suuri fani. Joten tällaisesta näkövinkkelistä esitystä katsoin. En ollut aiemmin käynyt kyseisessä teatterissa, enkä muutenkaan ole mikään kokenut teatterikävijä. Pidän kyllä kovasti teatterista ja haaveissani on vielä jonakin päivänä päästä kokeilemaan jotain harrastajateatteria. En siis oikein osannut asettaa mitään odotuksia. Tosin aamulla olin lukenut arvostelun edellisen päivän paikallislehdestä, jossa ei kovin paljon mairittelevia sanoja oltu käytetty. Yllätyksekseni siis hymy nousi huulille ja ihan sai ääneenkin nauraa. Käsiä ei pystynyt pitelemään paikoillaan, vaan niillä rumuttelin tasaiseen tahtiin reisiini.  Huomasin esiryksen aikana olevani monesta asiasta erimieltä tuon arvostelun kirjoittaneen ihmisen kanssa.

Ruoditaanpa sitten näyttelijäsuoritukset, aloitan tutuimmista:
Annika Eklund loisti teatterin lavalla. Hän esitti melko montaa roolia ja selviytyi kaikista hyvin. Karsimaa löytyy naisesta kyllä huiman paljon. Silmiä joutui räpsyttelemään melko paljon Päivi Lepistön esittäessä I will stay -kappaleen. Ehkä suurin suomalainen rock-balladi ikinä. 

Remun roolissa nähtiin Miro Honkanen, jollen aivan väärin muista niin taisin tovi sitten lukea miehen olevan alunperin kotoisin Porin suunnalta. Rooli oli otettu mielestäni hyvin haltuun. Oli omaksuttu hyvin Remun soitto- ja laulutyyli. Hienosti oli opiskeltu Remun puhetyyliä, joka ei varmastikaan ole mikään kaikista helpoin omaksua. Albert Järvistä ja Ile Kalliota esitti Jussi Ojanen. Kitarataituri vailla vertaa. Albertin ja Ile tyyleistä en tiedä mitään, joten on vaikea sanoa osuivatko nämä roolit kohdalleen. Mutta upeasti se mies soittaa. Cissen roolissa nähtiin Teemu Rajamäki. Mietin tuossa hetki sitten vielä, että kuka ihmeen Teemu Rajamäki? Kunnes laitoin hakukoneet laulamaan, enkä ollut uskoa silmiäni. Cissenä nähtiin siis jumalainen Uniklubin ex basisti -Teemu. Enpä ole kuin muutaman kerran tuon miehen soitantaa katsellut ja sitä ei voi katsella muuten kuin kieli pitkällä. Ja nyt vasta sain tietää, että hän oli siellä lavalla. No. Minkäs sille mahtaa, kun on sokea ja paikatkin olivat melko takana, myöhään kun alettiin niitä lippuja esitykseen kysellä. Vaan eipä ollut tuo Teemu ainoa hahmo, joka minulta meni ohitse. Lavalla kun nähtiin myös Jukka Mänty-Sorvari, joka oli tietystikin rumpujen takana. Kuinkas muuten. Enpä siis häntäkään lavalta "bongannut". Vaan jäipä positiivisena mieleen myös Ari Myllyselkä, jonka esittämät roolit olivat hulvattomia. Sai nauraa, kun tuo Pikku Kakkosesta tuttu juontaja lavalle astui. Esityksessä kuultiin kaikki Hurrigansin suurimmat hitit ja se oli helppo, kevyt, rento ja reipas seurattava. Lämpimästi suosittelen kaikille. Minä nimittäin pidin kyllä kovasti.