Onko Mikkeliin menijöitä tai Tahkolle?

5.4.2013 Mikkeli, Bar´n´Night Vaakuna

Siis minullahan piti olla iltavuoro töissä. Vaan kuinka ollakkaan, vuoronvaihdokset toivat mahdollisuuden ottaa jälleen auto alle ja taittaa muutama kilometri erään poikabändin vuoksi. Osaltaan tästä reissusta voi syyttää rakasta kälyäni. En nimittäin edes suunnitellut lähteväni Mikkeliin, ennen kuin hän kyseli olenko sinne menossa ja että hän voisi lähteä samassa kyydissä. Niinhän se sitten meni, että työpäivän jälkeen piti ajaa kaasu pohjassa anoppilaan. Hiukset kuntoon ja meikki naamaan, pienen pieni stailaus kälyn hiuksiin. Hiukan nauratti siinä vaiheessa, kun laittelin luomiväriä ja 4 v. prinsessa tarkkaili vieressä ja meni sen jälkeen äitinsä luo, joka laittoi omiin silmiinsä tuiketta. Nauru kupli, kun viereisestä huoneesta kuului: "Äiti laita minullekin.". Ehdinpä muuten hetken leikkiä myös supersuloisen kummityttöni kanssa. Kummityttö "värjäsi" hiuksiini punaista ja sinistä ja laittoi kynsiini liilaa kynsilakkaa ja Hello Kitty -tarrat. Muotitietoinen neito.

Matkahan ei siis ollut pitkä, mutta sitäkin ankeampi. Kouvola-Mikkeli väli on jotenkin masentava. Pimeä, kapea ja mutkainen tie. Onneksi seura oli kuitenkiin hyvää, joten matka taittui nopeasti. Rakas navigaattorini ohjeisti meidät hyvin perille. Astelimme itsevarmoina sisään hotellin ovesta. Vastaan tuli tuttuja tyyppejä Yö-yhtyeestä ja itsevarmoja askeleita oli pakko jatkaa. Vaan eipä löytynyt yökerhoa. Minä tarvitsisin varmaankin jonkun henkilökohtaisen matkaoppaan kulkemaan vierelläni 24/7, niin huono suuntavaisto minulla on. Myönnettävä se oli tälläkin kertaa, ettei ollut mitään hajua mihin olemme menossa. Itsevarmoista askeleista oli luovuttava ja mentävä kysymään neuvoa. Suuri kiitos tämänkertaiselle oppaalle, Jaskalle, joka ystävällisesti ohjeisti meidät oikeaan paikkaan. On se sitten herttainen tyyppi.

Ennen keikkaa piti tietenkin käydä heipattamassa Satua ja Juhanaa paitamyyntipisteellä. Oli muuten erittäin kannattava käynti, koska täytyy sanoa, että nyt on Elvis ylittänyt itsensä. Lunastin omakseni nimittäin sellaisen aarteen, josta olen haaveillut vuosia. Kankaisen Yö-laukun. Ei siis mitään kangaskassia, vaan ihan laukku. Juuri täydellisen kokoinen minun tarkoituksiini (sisään mahtuu hyvin rahapussi, tupakat, kamera, hiuslakka, käsivoide ja meikkejä, vielä jää tilaakin). Mahtavaa.

Keikkaa odotellessa aika mateli eteenpäin, osa väestä kun oli ehtinyt nauttia juhlajuoman jos toisenkin. Lisäksi lavan asettelu ja baari muutenkin oli mielestäni outo. Vaan viimeinkin koitti se hetki kun tutut sävelet valtasivat salin ja ilman täytti käsien läpsytys ja huudot. Bändi lauteille ja mielelle rauhaa. Ihanaa, kun pystyy unohtamaan myös ympärillä olevat känniääliöt, kun musiikki soi. Oletteko tieneet, että rakkaalla Artistillamme on melko erikoinen huumorintaju? Jaa ette vai. No kokeilkaapa joskus astumista minun kenkiini, kun Ollilla on sellainen päivä, että hän haluaa olla hauska minun kustannuksellani. Tällä kertaa kuulemma piereskelin. Siis ihan OIKEASTI?! OLLI! Ensinnäkin, naiset eivät piereskele. Naiset kun eivät käy myöskään kusella saati paskalla. Naiset menevät aina vain vessaan, tiedä sitten mitä siellä tehdään? Toiseksi, jos piereskelisin, sehän tuoksuisi ruusunnupuilta. Jaa, että punoittiko posket, no JUU! Vaan täytyy sanoa, että hiukan myös hymyilytti. Etenkin kun seuraavana biisinä soi Hän tanssi kanssa enkeleiden. Enkelibiisit osuvat ja uppoavat joka ikinen kerta.

Todellinen helmi kuultiin kuitenkin paljon myöhemmin. Sua muistoistani pois en saa. Joku poika-mies-kundi-mikä-lie sitä toivoi ja bändihän sen sitten soitti. Tässä biisissä palaan muutaman vuoden taakse (ehkä Valtakunta) konsertteihin ja nään sieluni silmin Miinan ja Suvin koreografiat, jotka kovasti muistuttivat rakkaan Artistin liikehdintää. Tämä biisi tuo siis aina mieleen Ollin

"mä elvistelin, leveilin, mä muka lujaa elin

olin suurisuurisuu

tyhjää tynnyriä suurieleisesti kolistelin,

se yhä onnistuu"

-Pauli Hanhiniemi

Tuohon ihmiseen minulla on viha-rakkaus-suhde. Ehkä olen siitä ennenkin puhunut. Olli on kaikessa kukkoilussaan ja lavaolemisessaan ihana ja karismaattinen persoona. Hän ottaa yleisön haltuun missä tahansa, oli sitten esiintymässä klubilla, areenalla, yökerhossa tai kirkossa. Joskus yksi ainoa sana, tai ele jää mieleen ja saa suuren hymyn huulilleni. Olli osaa lukea yleisöä ja tekee sen yleensä hyvin. Mies kantaa harteillaan kaikista suurimman vastuun Yöstä ja sen keikkojen sujumisesta ja konserttien onnistumisesta. Mies isolla M:llä ja Artisti isolla A:lla, joka antaa itsestään lavalla 110%. Suuren vaikutuksen hän on minuun tehnyt. Sitten sieltä löytyy se toinen puoli. Sanoja suustaan suoltava tyyppi, joka ei ajattele miten vastapuoli sen vastaanottaa. Se tyyppi, joka saa minut ainakin helposti loukkaantumaan, vaikka sanoisi vain yhden sanan, tai sanoisi jonkun asian joku tietty ilme kasvoilla. Se tyyppi, joka ei suo yhtä hymyä tai edes katsetta, vain koska osoittaa mieltään jostain. Se tyyppi, joka luottaa että niitä "pitkän linjan faneja" voi kohdella miten vain, eivät ne mistään suutu. Se tyyppi, jonka mielenliikkeitä ei voi ikinä ymmärtää. Ärsyttävän ihana Olli. En keksi miten sen paremmin voisi sanoa. En usko, että elämässäni ikinä tulee olemaan yhtä suurta idolia, kuin mitä Olli minulle on. Joku voi helpostikin käsittää tämän väärin. Vaan sittenpä käsittää. Minä itse kuitenkin tiedän mitä tämä idoli minulle tarkoittaa ja mitä ei.

Tuosta biisistä mainittakoon siis vielä sen verran, että Terolle hatunnosto. Upeasti rummut soivat, vaikkei biisiä oltu harjoiteltu kertaakaan. Kyllä ovat taitavan kaverin löytäneet tuuraamaan maailman parasta rumpalia, jota on kyllä kova ikävä!

Liian nopeasti oli ilta kuitenkin jälleen ohitse. Koitti kotiinlähdön aika. Kotimatkalla ei paljon vastaantulevien valot häikäisseet. Vastaan taisi tulla kolme autoa, sillä pimeimmällä pätkällä. Seura oli onneksi edelleenkin hyvää ja melko vakaviakin asioita tuli puhuttua matkalla. Hymy huulilla sai käydä nukkumaan kun kuunteli vierestä kuuluvaa tuttua ja turvallista tuhinaa.

6.4.2013 Tahko, Ravintola Piazza

Puhelin herätti liian aikaisin. Unta olisi riittänyt pidempäänkin. Pihallamme kävi pikaisesti pyörähtämässä kälyni, anoppini ja kummityttöni. Kummityttö pyysi kertomaan Ollille terveisiä. Lupasin terveiset viedä, mikäli sattuisin jossain herraa näkemään. Aamupalat poskeen, tavarat kasaan ja kassiin ja auton nokka kohti Ystäväni kotia. Autossa yksin ajellessa pohdiskelin edellisen illan keikkaa ja virnistelin itsekseni. Ystävä auton kyytiin ja ei muuta kuin matkaan. Navigaattori näytti ajoajaksi tuskallisen paljon. Neljä tuntia. Nooh, auto täytyi heti alkumatkasta jo naurusta. Autossa oli taas kaksi erittäin tasapainoista ihmistä, kun matkaa taitettiin. Ei ainakaan yhtään kirota kanssa-autoilijoita, jotka eivät ole läheskään niin taitavia kuljettajia kuin mitä me olemme. Vaan eipä auttanut edes hyvä seura matkanteossa, ystäväni kun oli myös nukkunut edellisen yön huonosti. Autossa oli kaksi väsynyttä matkaajaa. Hiljaista piteli aika ajoin, kun ei edes jaksanut puhua. Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pisimmät neljä tuntia pitkään aikaan. Vaan loppua kohden alkoi mielikin jo hiukan piristyä.

Tahkolle saapuessamme mieleen tulvi muistoja edellisiltä käynneiltä. Tämä oli nyt itselleni kolmas kerta Tahkolla. Muistan ensimmäisen käyntini erittäin hyvin. Olin nimittäin ensimmäistä kertaa yksin yötä hotellissa. Ikimuistoinen reissu sekin. Samoin kuin toinen kerta. Silloin Ystäväni oli matkassa mukana. Molempiin reissuihin kuuluvat ehdottoman hyvien keikkojen lisäksi erikoisia kohtaamisia hotellin käytävillä ja auloissa ja vaikka missä. Parhaimpana voin mainita sen, että olen huutanut hotellin aulassa "Saatana!" rakkaan Artistimme perään. Aulassa oli vain bussilastillinen ihmisiä, ei sen kummempaa. Ja voin kertoa, ettei ääneni ole suinkaan hiljaisimmasta päästä.

Tällä kertaa nautiskelimme ystäväni kanssa täysin siemauksin hotellielämästä. Lämmitimme saunan ja täytyy sanoa, että kylpytakki päällä huoneesta lonkeroa nauttien ei juuri rentoutuneemmaksi olisi voinut tuntea. Sitten iski taas se paniikki ja kiire itsensä valmiiksi laittamisen suhteen. Tulipa siinä sitten poltettua itseään suoristusraudalla. Mutta tulipa ystävän hiukset myös väännettyä kikkaroille. Yritimme Ystäväni kanssa juoda itsemme mukaviksi, mutta huonoa alkomaholia tarjoilivat Tahkolla. Ei noussut päähän, mihin lie eksynyt matkalla? Ehkä parempi niin.

Jo vaan taas alkoivat tutut sävelet kaikua ravintolassa. Tahko on keikkapaikkana tällaisen eturivissä pönöttäjän silmistä katsottuna ihan mukava mesta. Ravintola on melko iso ja avara ja tanssilattia on hiukan alempana muuhun baariin verrattuna. Parannustakin oli tapahtunut, lavan reunaan oli nimittäin noussut aita. Ensimmäisellä kerralla sain nimittäin polveni mustelmille, kun takana oli hiukan innokkaita ihmisiä, eikä käsillä mitään mistä ottaa tukea. Aiemmilla kerroilla after ski -henki on ollut vahvasti ilmoilla, tällä kertaa en ainakaan kiinnittänyt siihen huomiota. Ja toisaalta yleensä siinä vaiheessa kun keikka alkaa, hävitän tehokkaasti ympäriltäni tilan, ajan, ihmiset (lukuunottamatta ystäviäni). Uppoudun musiikkiin ja keikkaan täysillä. 

Taas sai enkeli-fani kuulla tanssivista enkeleistä. Tämän illan "bonus-biisinä" kuultiin Popedan tunnetuksi tekemä kappale Yö, jonka Yö on levyttänyt Popeda -tribuutille Da da (kuulat sekaisin) vuonna 2008. Olipa mahtavaa kuulla tämä biisi pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta on kyllä vierähtänyt tovi jos toinenkin. Jälleen Tero osoitti rumpujen takana vakaata ammattitaitoa, koska otti biisin hyvin haltuun, vaikkei tätäkään ehkä oltu treenattu etukäteen. Alkaahan sieltä rumpujen takaa näkymään myös kerta kerralta enemmän ilmeitä. Daffyn kitara kuulosti Tahkolla erityisen hyvältä ja sitä soitantaa ei voi hymyilemättä katsella. Jaskan ilmeitä ja eleitä on myös keikan aikana hauska seurailla. Mies jaksaa kerta toisensa jälkeen ilveillä kameralle, valitettavan harvoin ne kuvat onnistuvat, kun valot eivät ikinä satu oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja salaman kanssahan kuvia en keikalla ota. Vaan taas tuli hetki, kun piti poistua paikalta ja menimme suoraa päätä hotellihuoneeseen.

Ennen kuin kävimme nukkumaan, viihdytin ystävääni vielä naamakirjasta löytyvillä videopätkillä, joilla seikkailee eräs Heebo Starbander. Mikäli ette tiedä kuka hän on, olette menettäneet PALJON! Ensin ajattelin itsekin olla katsomatta videoita, mutta niihinhän jää koukkuun. Ne on siis niin huonoja, että ne on jo hyviä. Kukin viihdyttäköön itseään, niinkun parhaaksi näkee, tässä viihdytetään samalla muitakin. Tosin pistää miettimään oikean lääkityksen tarkastamista kyseiseltä tyypiltä.

Aamupalan ja siellä pomppivien munien (kyllä, itsepäisiä toiset ovat, eivät halua tulla syödyksi, niin pomppaavat pöydälle) jälkeen pitkää ajomatkaa lähti taittamaan kaksi melko pirteää kulkijaa. Keikoista saa virtaa. Ystävän kanssa on hyvä parantaa maailmaa. Saa siinä risut ja männynkävyt kuulkaas välillä sellaista kyytiä että. Kotimatka taittui paljon nopeammin ja hyytyminen iski vasta melko lopussa. Ehjänä päästiin tälläkin kertaa perille. Jutut lentelivät ja nauru raikasi, tai omassa tapauksessani pelkkä hihitys, kun ääni on kahden illan jälkeen hiukan käheänä. Vedet meinasivat välillä vuotaa silmistä naurun vuoksi, välillä ne vuotivat ihan muuten vain. Kotiin päästyä piti päästä käpertymään oman rakkaan kainaloon. Meinasi olla hiukan ikävä. Yksi ikimuistoinen viikonloppu taas takana. Jeah. Jäi muuten ne kummitytön terveiset kertomatta eteenpäin, vaan eipä siihen ollut tilaisuuttakaan. Höh.