maanantai 17. joulukuuta 2012

Pelkoa ja rakkautta Lahdessa...

13.12. Lahden Sibeliustalo

Kovin olin itselleni kiireisen päivän buukannut. Ensin aamulla yövuoron jälkeen hetkeksi miehen siskolle nukkumaan. Riittihän sitä unta ehkä kaikki kaksi tuntia. Ruokaa napaan ja ei muuta kuin kaupan kautta kohti mieheni vanhempia. Siellä kahveet ja sen jälkeen oli aika leikkiä kampaajaa. Ohjelmassa oli ensin mieheni siskon hiusten kihartaminen ja asettelu. Sen jälkeen vuorossa oli pienen kummityttömme hiusten kiharrus. Tätä iltaa oli tuo pieni prinsessa taas kovasti odottanut. Kovalla kiireellä itse suihkuun ja naama ja hiukset ojennukseen. Auto tulille ja kotiin ja siirtyminen vanhempieni kyytiin. Vanhempani olivat siis ensimmäistä kertaa lähdössä Yötä vastaanottamaan. Äitini nyt on pitänyt Yön musiikista iät ja ajat. Isäni alkoi vasta vuosi sitten puhelemaan, että voisihan sitä joskus johonkin lähteä katsomaan.

Onneksi ei tarvinut itse ajaa, koska keli ei taaskaan ollut mitenkään maan mainioin. Tuttuja nähtiin aulassa ja heidän kanssaan kuulumisia vaihdettiin. Minua hiukan jännitti, että osaankohan käyttäytyä, kun vanhempani ovat paikalla. Osasin. Valot sammuksiin ja alkunauha pyörimään. Oli aika rauhoittua ja hiljentyäkin. Tutuksi tulleet ensimmäiset biisit ja jälleen saimme nauttia Ollin ja Miinan Särkyvää tulkinnasta. Sitten oli vuorossa ystäväiseni huomioiminen lavalta.
"Itkettääkö tänään?" Juu, ei. Tänään ei itketä. Muutama biisi eteenpäin ja oli minun vuoroni.
"Mää tahtoisin omistaa tän seuraavan biisin yhden fanin miehelle.". Jep. Kenestäköhän mahdat Olli-rakas puhua. Teki mieli vajota penkin alle. Kannustavat sanat ja tietenkin juuri silloin, kun vanhempani ovat paikalla myöskin. Puna nousi väkisinkin poskille. Noh. Onhan tähänkin jo totuttu. Ja naurattihan se. Kuulin ensimmäistä kertaa Pilvenpiirtäjät kappaleen. Hienolta se pienen alkukankeuden jälkeen kuulosti.

Väliajalla me ystäväni kanssa ryöväsimme kummityttöni hänen äitinsä ja mumminsa hoivista. Oli nimittäin edessä sen verran tyhjää, että kysyimme tytöltä josko hän tahtoisi tulla meidän kanssamme eteen istumaan. Ja halusihan hän. Muutaman biisin ehdimme nautiskelemaan ihan normaaleissa tunnelmissa sitten Olli kysäisi siltä pieneltä prinsessalta että:
"Uskaltaisiksää tänään jo tulla laulamaan mun kanssa tänne.".
Pieni pää kääntyi lavalle päin ja sitten äkkiä alas päin ja hiljaa sieltä kuului:
"Uskaltaisin."
Niin nautittiin tytön lempparikappaleesta Pettävällä jäällä. Biisin loputtua Olli nosti prinsessan lavalle. Meinasi kummin silmästä valua ylpeyden kyyneleet jo siinä vaiheessa. Reippaasti tyttö vetäisi kertosäkeen. Ollin mikrofoni vaan oli kovin korkealla ja niin sitä ystävällisesti meni neidille pitelemään Miina. Erityisesti omaa mieltä lämmitti se, miten kauniisti Olli hänelle puhui. Rakas muisto on talletettu neidin muistojen kirjaan.

Jukin laulaessa Ei yksinäinen unta saa kappaletta käänsi prinsessa päätäni hänen suuntaansa ja sanoi minulle hihittäen:
"Juki on unohtanut basson."
Pienen ihmettelyn jälkeen neiti nyki minua itseensä päin ja sanoi:
"Katso nyt. Jaska soittaa bassoa."
Ei voinut muuta kuin nauraa. Encore alkoi erilaisella tavalla. Saimme nautiskella Juha Tapion säveltämästä ja Vexi Salmen sanoittamasta uuden uutukaisesta joululaulusta: On jouluyö. Mieli herkistyi. Pieni neitokainen vieressä silitteli selkää ja sitten pussailtiin poskellekin. Oli kertakaikkisen hyvä olla.

Liian nopeasti oli ilta ohitse. Nimmarijonon naurujen kautta kotimatkalle vanhempien kanssa. Molemmat olivat konsertista pitäneet. Äitini sanat kertovat ehkä parhaiten illan annin: "Täydellistä.".

14.12.2012 Lahti Sibeliustalo

Seuraavana iltana vei tie jälleen Sibeliustalolle. Sovimme etukäteen ystäväni kanssa, että jos alkaa itkettämään, niin sitten nipistellään toisiamme. Tämän ajatuksen saimme eräältä kaverilta, joka sanoi että hän lyö, jos näkee, että alkaa itkettämään. Voin luopuu mistä vaan on minulle hyvin rakas kappale ja nyt annoin itselleni jo hiukan luvan herkistelläkin. Tosin rakas Artistimme viihdytti taas minua ja ystävääni ihanasti ja nauru kumpusi sisältä, kun herra yritti tukehduttaa itsensä kravattiin. Jukin laulama Kauneinta päällä maan sai myös kyynelkanavat herkistymään. Piti räpytellä silmiä eikä uskaltanut edes katsoa lavalle päin. Laskeskelin katossa olevia valoja.

Yleisö oli tällä kertaa enemmän mukana, kuin edellisenä iltana. Nyt ei piruiltu yleisölle, vaan osansa saivat bändikaverit ja hauskaa oli. Jälleen kuultiin uusi joulaulu. Tällä kertaa muistaakseni Antti Kleemolan säveltämä ja Vexi Salmen sanoittama Minun jouluni on. Kylmät väreet. Kyyneleet. Myötätunto artistin puolesta, joka herkistyi itsekin.

Kuulin kauniita sanoja konsertin jälkeen. Tuntui kertakaikkisen hyvältä, kun meitä kutsuttiin tukijoukoiksi ja että on ihana nähdä kontakti, joka meidän ja Ollin sekä Miinan välillä on. Nuo kaksi mahtavaa artistia ovat minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä. On onni kulkea Yön matkassa ja samalla on saanut mahdollisuuden tutustua näihin mahtaviin ihmisiin.

Matka jatkuu....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti