Himoksella himoitaan?

23.2.2013 Jämsä, Himosareena 

Työviikkoa on töissä uurastettu kovasti. Sattuipa eräs sairastapaus ja vuoronvaihdos ja kuinka ollakkaan, huomasin lauantaina ajelevani kohti Jämsää ja Himosareenaa. Kyseinen paikka on käynyt tutuksi tässä vuosien varrella. Siellä on tullut käytyä katsomassa aika monen monituista keikkaa. Yö kun tapaa keikkailla siellä tiheään tahtiin. Matkakaan ei ollut mikään hirvittävän pitkä (etäisyydet hämärtyvät huolestuttavasti, kilometrejä oli siis liki 200). Jälleen matkan varrelta napattiin kyytiin yksi kappale korvaamattomia Yö-ystäviä. Eipä tarvinut tätäkään ystävää kauaa houkutella lähtemään mukaan. Ajatukset kulkevat samoja ratoja niin kovin useasti tämän ystävän kanssa. Jo ehdittiin menomatkalla taas parantaa maailmaa.


 
Sinänsä ei ehkä mikään yllätys, että tälläkään kertaa emme keikalta myöhästyneet. Harkitsimme jo jotain pienimuotoista ruokailua areenan vieressä olevassa Mono-baarissa. Ovista sisään astuttua se jäi haaveeksi, paikka kun oli tupaten täynnä hiihtolomalaisia. Sinänsä sopivaan saumaan oli keikka nimittäin sattunut, että etelän koululaisilla yms. lomat ovat loppumassa ja keskemmällä Suomea ne olivat juuri alkaneet. Oli meinaan mono jos toinenkin oven pielessä.




Tähän väliin on pakko kertoa ehdottomasti pari kokemusta Himoksella olleilta keikoilta. Ensin hiukan mukavampi muisto. Jäi nimittäin ikuisesti mieleen ensi kohtaaminen erään ihanan yö-ystäväisen kanssa. Mimmi tuli nimittäin puhumaan miehelleni ja sanoi muistavansa meidän olleen ainakin kolmella aiemmallakin keikalla Himoksella ja aina kuulemma seisoimme samassa kohtaa. Lähtemättömän vaikutuksen tuo ihanuus teki ja täytyy sanoa, että aivan huippu tyyppi. Toinen kokemus ei sitten olekaan ehkä niin mukava. Joku keski-ikäinen nainen joskus halusi tehdä tuttavuutta ennen keikkaa. Minäpä en tähän kanssakäymiseen ollut aivan yhtä innokas. Lopulta en enää tiennyt itkeäkö vaiko nauraa vai kenties oksentaa. Huomasin nimittäin, että kun yritin kuitenkin kuunnella naisen juttuja, nuolaisi hän korvaani. Aivan oikein, siis mitä ihmettä?!?! Kenelle ihmiselle tulee mieleen maistella täysin ventovieraan ihmisen ihoa? Himokselle siis mahtuu muistoja molemmista ääripäistä, ihan mielettömän ihania ja vastavuoroisesti ihan karmeita.

Keikan alkua odotellessa sai huomata, että liikkeellä todellakin oli paljon suksikansaa, juhlakunto oli myös melkoisen kohdillaan. Täytyyhän sitä kunnon after ski-meiningit nauttia. Vaan niin vain koitti taas se aika kun kaiuttimista kajahti intro ja oli aika taputtaa arvon herrat lavalle. Niin kajahti taas ilmoille Vie mut minne vaan ja heti perään Niin paljon me teihin luotettiin. Eihän se ihan tälläkään kerralla mennyt ihan niin kuin elokuvissa vai Strömssökö se oli? Pitäisiköhän ottaa ensi kerralla sanat mukaan?

Pientä huvittuneisuutta saimme ystäväni kanssa osaksi niin urkujen kuin bassonkin takaa. Vaan johan tuo tuli matkalla puhuttua, että olemme me kyllä hulluja. Neljästä ensimmäisestä keikasta tämä on kolmas, jolla me olemme mukana. Sitten koitti taas aika nolata minut, kiitos Olli.
"Meinasin, että omistan tän seuraavan biisin sulle. En nyt sit kuitenkaan omista."
Ihan kokonaisuudessaan ei spiikki tuossa ollut. Ihan kaikkea Ollin höpinästä en onneksi edes kuullut. Jep. Kiitti. No hyvät naurut. Mikähän tässä meikäläisen naamassa taas niin kovasti saa ne artistin kielen kannat aukeamaan?
Kamerakin tuli jossain vaiheessa kaivettua esille ja sitä takaisin laukkuun laittaessa halusi arvon herra artisti lainata laukkuani. Ensin en sitä hänelle antanut. Lopulta hän sen otti ilman lupaa. Mitkähän lääkkeet oli Olivialta jäänyt taas ottamatta?

Kitarasoundit ovat tänä keväänä kuulostaneet entistä paremmilta. Himoksella Ollin välispiikit hukkuivat jonnekin, mutta Daffyn kitara onneksi kuului hyvin. Tia-Marian aloitus on muuten viritelty huippu hyväksi. Potkua löytyy. Juki se jaksaa aina niin upeasti laulaa ja vielä siinä samalla kameroillekin poseerata. Hassu mies.

Tapahtuipa sitten jotain. Jotain, joka saa mielen mustaksi ja suuttumuksen ja pettymyksen pintaan. Me olemme "riidoissa" Ollin kanssa. Mitenkö se hänen tai minun elämääni vaikuttaa? No hänen elämäänsä ei varmaan mitenkään. Minua se kismittää ja mietityttää. Ja siis mitä todennäköisimmin tämä menee minun piikkiini. Minussa se vika on kuitenkin. Minulla on huono huumorintaju. Minä otan asiat liian vakavasti. Tähän sopii hyvin pari lainausta, ensimmäinen on kuultu erään nimeltä mainitsemattoman artistin suusta joskus jossain keskustelussa:

"Ei noin urpo voi oikeesti olla kiva."

Toinen taasen on erään tamperelaisen orkesterin biisistä:

"Kato pellet ne on niitä,

joita aina potkitaan.

Ja se hauskuus syntyy siitä,

että pelle jatkaa vaan.

Se ei suutu,

se ei kiitä,

se ei ole moksiskaan,

siksi pellet onkin niitä,

joita aina potkitaan."
-Jari Salonen

Ensimmäistä Yö-viikonloppua viedään!

Savonlinna

Perjantaipäivä alkoi reippaana aamulla kello 4 herätyskellon ääneen, jossa muuten tällä hetkellä soi Miinan Jotain kaikki odottaa -biisi. Suihkun jälkeen reippaana töihin aamuvuoroa tekemään. Töiden jälkeen kaasujalka olikin hyvin reippaanlaisella tuulella, kun kotia kohti ajelin. Kotona haukkasin pikaisesti välipalaa ja otin tavarat kyytiin ja ei muuta kuin autoon ja nokka kohti Nastolaa. Rakkain ystäväni sieltä auton kyytiin ja matka jatkui kohti Savonlinnaa. Kuulumisia vaihdettiin pitkällä ajomatkalla. Välillä vähän huokailtiin ja laulettiin, kun stereoista iski joku oma suosikkikappaleista. Saavuimme majapaikkaamme, jossa meille tarjoiltiin luxus sviitti. Jep. Kovin paljon pienempää hotellihuonetta en hetkeen ole nähnyt. Oli tainnut jäädä huone melko vähälle tuuletuksellekin. Se sai kuitenkin kelvata, koska olimme onnistuneesti myöhässä, oma vika siis täysin. Reissua olemme siis suunnitelleet pari kuukautta, yritimme varata huonetta Sokos Hotellista tällä viikolla. Eikä kukaan sitten viitsinyt kertoa, että siellä on samaan aikaan jotkut S-Ryhmän sponsoroimat rallikinkerit. Turvauduimme siis toiseen vaihtoehtoon, onneksi kaupungista löytyi muitakin hotelleja. Vaatteet vaihtoon (toisilla on joka kerta samat vaateongelmat) ja naamat ojennukseen ja ei muuta kuin menoksi Seurahuonetta kohden. Vai Mefistoko se oli?


Ulos olikin kokoontunut jo Yö-ystäväisiä. Hyvä kattaus rakkaita ihmisiä, joiden seurassa viihtyy aina. Eikä tarvitse ihan naama peruslukemilla olla. Ystäväiset olivat vielä pää pyörällä edellisen illan juhlinnasta, olivat meinaan olleet Tampereella Suvin levynjulkkareita juhlistamassa. Hiukan kateellisena juttuja kuuntelin, itse kun olin ollut edellisenä iltana työn tiimellyksessä. Avautuivatpa viimein ovet myös ravintolaan, Savonlinnassa eletään selkeästi eri aikavyöhykettä kuin muualla Suomessa. Ja siis kyllä me kuulumme niihin ihmisiin, jotka seisoskelevat paalupaikalla helpostikin talvipakkasilla tunnin, kesällä ehkä jopa enemmän. Ensin jonotetaan sisään ja sitten seisoskellaan eturivin tuntumassa tovi jos toinenkin. On muuten kerätty säälivä katse jos toinenkin. No onneksi näihin on jo totuttu.

Kun suuntasi ensimmäisen kerran katseen lavalle, valitettavasti konkretisoitui eräs tilanne, josta viikolla olimme lukeneet. Rumpujen takana häärivä herrasmies Ari "Kreivi" Toikka on joukosta poissa jonkun tovin. Herra viettelee kotona sairaslomaa leikatun käden kanssa. Ei ollenkaan hyvä uutinen. Nyt kun näki vieraat rummut lavalla, tuli suuri harmi. Kaikki sympatiat siis Arille. Toivottavasti herra saa kätensä kuntoon, jotta hänet saadaan pian takaisin remmiin!



Aika kului nopeasti hyvän suomalaisen musiikin tahdissa ja pian olikin jo aika herrojen nousta lavalle. Hymy nousi automaattisesti huulille, kun ilmoille kajahti tuttu intro. Herrat lavalle ja soitto soimaan. Illan aloitti Vie mut minne vaan ja mielestä hävisi huolet ja murheet. Pientä teknistä hienosäätöä ja Daffyn soittimeenkin palasi äänet. Täysi keskittyminen lavalla tapahtuvaan toimintaan. Ollin tutut tervetulotoivotukset ilmoille ja Niin paljon me teihin luotettiin alkutahdit ilmoille. Siinä kohtaa kun laulun olisi pitänyt alkaa suuntaa arvon rakas artisti katseensa kohti ja kysyy "Miten tää alkaa". Ei voi muuta kuin nauraa ja toki kertoa ensimmäisen rivin. Alkaa tulla varsin kotoisa ja tuttu olo. 


Ilta kulkee eteenpäin ja hittibiisit seuraavat toisiaan. Nyt on siis käytössä biisilista, koska rumpali ei ole oma tuttu ja turvallinen. Rumpujen takana istuu nyt siis tämän kevään Tero Tanhuanpää. Tampereen Musiikkiteatteri Palatsin sivuilta ainakin mies löytyy, jotenka ilmeisesti hän siellä soittelee. Miehen kerrotaan hakkaavan rumpuja myös Aimo Pamaus ja Luodinkestävät liivit nimisessä orkesterissa. Enpä ole aiemmin kuullut. Vaan ehkäpä minun musiikkituntemukseni onkin hiukan rajoittunut.


Hymy korvissa lauletaan ja nauretaan keikka läpi. Mainittakoon biiseistä helminä pieni pätkä Rakkauden vahvistamaa ja Haaksirikko. Tässä biisissä on jotain, joka iskee minuun paremmin tällaisilla keikoilla. Viime kesänä sen ensimmäistä kertaa kuullessani jouduin nieleskelemään kyyneleitä ja nytkin biisi pysäyttää. Konserteissa tätä ei kumma kyllä niin hyvin tapahtunut.

Liian nopeasti on ilta ohitse. Mielen on kuitenkin vallannut joku mielihyvää aiheuttava aine (muistan lukeneeni artikkelin, jossa kerrotaan musiikin kuuntelun vapauttavan jotain mielihyvä-ainetta kehoon) ja ilta on palkinnut jälleen odotukset. Huomaamme pian ystäväni kanssa, että kaipaamme molemmat ruokaa ja unta. Melko pitkä päivä on takana. Eipä ollut grillijonossa kovin kaukana tappelukaan, vaikka ystäväni onkin itse rauhallisuus ja vielä kaiken lisäksi ujo ja hiljainenkin. Eipä olisi se tukevassa humalatilassa ollut kaveri tiennyt mikä häneen olisi iskenyt, oli nimitäin sen verran promilleja ja itsetunto siinä kohtaa kohdillaan, kun kuvittelee olevansa kaikkien naisten unelma. Puolen tunnin jonotus grillillä palkittiin ja pekoniburgeri ajoi asiansa ja vatsan seutuvilla vellova nälkä hellitti hetkeksi. Ei muuta kuin töppöstä toisen eteen ja hotellille unia näkemään.

Varkaus

Aamu ei alkanut mitenkään erityisen mukavasti, koska ensimmäisenä iski vastaan lapaluun tietämillä vihlova kipu. Vaikka majapaikkamme muuten olikin melko eksoottinen, täytyy sanoa että aamupala oli aivan loistava. Valikoima oli hyvä ja laaja ja kaikki oli tuoretta, leivät lämpimiä ja ennen kaikkea kahvi oli äärimmäisen hyvää. Huoneessa koittikin sitten itku ja parku kun pyysin ystävääni hieromaan tuota kipeää kohtaa selässä. Vedet valuivat silmistä ja henki meinasi salpautua. Olisi varmaankin saanut hyvät äänitehosteet johonkin tietyn alan elokuvaan siitä voihkinnasta, joka minusta lähti.

Kävimme vielä ihmettelemässä rallitapahtumaa. Tosin näimme vain lähtöpaikan, mutta komean näköisiä autoja siellä ainakin oli runsain mitoin. Tutustuimme myös Savonlinnan kauppoihin. Tämä oli hiukan pakon sanelemaa, koska edellisenä iltana minun hieno Hello Kitty -laukkuni päätti sanoa sopimuksen irti. Piti siis etsiä uusi laukku ja löytyihän se. Sitten olikin aika käyttää hyväksi Yö-yhtyeen avulla luotuja verkostoja ja pääsimme viettämään ihanan mukavaa ja leppoisaa päivää yhden tällaisen ystäväisen luo. Meidät otettiin lämmöllä vastaan ja meitä vallan hemmoteltiin, oli ruokaa, hyvää seuraa ja vielä saunaankin pääsimme. Täytyy sanoa, että melko erilaista olisi elämä ilman näitä ihania ihmisiä, joita tuo orkesteri on elämääni tuonut. Taas alkoi meikkaaminen ja hiusten asettelu kohdilleen.



Eipä muuta kuin auto taas käyntiin ja nokka kohti Varkautta. Yllätytte varmaan hirveästi, jos kerron, että meidän saapuessa paikalle oli baarissa meidän lisäksi ehkä kolme ihmistä. Väsy meinasi hiukan silmiä painaa jo siinä kohtaa. Tällä kertaa tuntui kuin keikan alkua olisi joutunut odottelemaan paljon pidempään. Musiikki kun ei oikein meikäläiseen iskenyt ja lisäksi meinasi sydämen rytmit ottaa vallan uusia jumputuksia baarin bassoista. Että suurkiitokset tiskijukalle.

Intron aikana nousi jälleen hymy korviin asti. Shöy käyntiin ja herrat lavalle. Ei tuntunut enää bassot eikä muuten sattunut selkäänkään koko keikan aikana. Jos joskus joutuu johonkin suureen leikkaukseen, niin voisikohan puudutusaineeksi pyytää Yön keikan? Ei tuntuisi kivut missään. Tälläkään kertaa ei Niin paljon me teihin luotettiin mennyt ihan putkeen, niiden sanojen osalta. Ollin kanssa voi aina vaihtaa pienen katseen ja hymyn kun rakas artisti sanoissa sekoilee. Hän myös tietää, etteivät ne jää minulta huomaamatta. 

Daffyn kitarataiturointia ei voi muuten kuin ihaillen katsella ja kuunnella. Daffy soittaa biisin kuin biisin ja antaa silti itsestään hyvin nöyrän kuvan. Ammattilainen vailla vertaa. Juki pääsi myös hurmaamaan omalla jumalaisella lauluäänellään. Herra revitteli Karheaa ja kaunista -biisissä oikein kunnolla ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Taisipa suusta tulla ihan jopa ääneen "Wau!". Jaskakin oli hiukan laajentanut tonttiaan jo viime syksyltä tutulla akustisella kitaralla. Onneksi Mikon piano kuuluu kunnolla, mies kun meinaa muuten jäädä taka-alalle. Mikko on aivan ihana pianonsa kanssa. Mainittakoon nyt kahden keikan perusteella siitä Terosta jotakin. Mies hoiti homman aivan uskomattoman hyvin. Hyvin oli opeteltu hyvin arimaiset rumputaituroinnit. Ystäväni sanoi muutamassa kohdassa soiton olleen erilailla kuin Arin soittaessa. Minä en näitäkään kuullut. Hatun noston arvoinen suoritus, ovat nimittäin isot saapaat kyseessä, joita Tero kevään ajan lainaa. Aria kun ei mikään voita! Kova ikävä ehtii sitäkin miestä tulla tässä kevään aikana ennen kuin mies taas jossain vaiheessa palaa rumpujen taakse. Onneksi tuuraajaksi on kuitenkin löytynyt tällainen taituri,joka ei saappaita aivan täytä, mutta sehän ei ole tarkoituskaan. Mehän haluamme Arin takaisin rumpjen taakse! Ollilla oli aivan selkeästi väärä lääkitys. Oli nimittäin taas likkojen naurattaminen herralla hyvin hallussa. Herra teki taas kaikki mahdolliset temput ja sai kyllä naurun hersymään huulilta kerran jos toisenkin. Mahtava tyyppi, ei siitä mihinkään pääse. Viime aikoina Olli on jaksanut viihdyttää meitä ja saa aikaan hysteerisen olotilan keikalla.

Liian nopeasti tuli taas Rakkaus on lumivalkoisen vuoro. Tosin tällä kertaa biisistä oli harras tunnelma kaukana. Meinasi mennä pelkäksi nauramiseksi ja hihittelyksi koko biisi. Varokaahan tarkoin, mikäli satutte saamaan Ollilta joskus vesipullon. Se voi sisältää yllätyksiä. Tai sitten ei.

Kotimatka taittui hiljaisissa merkeissä. Väsy painoi molempien likkojen silmäluomia, eivätkä ne meinanneet millään pysyä auki. Piti käydä jo välillä ulkona happea haukkaamassa ja jumppaliikkeitä suorittamassa. Kello näytti 5.35, kun naamasta oli pesty meikit pois ja oli aika käydä unten maille. Kevään keikat on startattu ja aivan upealla tavalla. Bändi on iskussa. Menkäähän keikoille!

Vaihtoehtotoimintaa keikkatauolla

8. - 10.2.2013 Koulutusviikonloppu Hankasalmella

Päivä starttasi tavaroiden pakkamisella. Kampaajallakin ehti hetken viettää. Sittenpä ei muuta kuin ruokailemaan paikalliselle huoltoasemalle. Uljas linja-automme kurvasi pihaan ja kamat kyytiin, ei tarvinut riidellä etupenkkipaikoista. Joitakin tuttujakin löytyi bussista. Näin lähti siis käyntiin Rahtareiden koulutusviikonloppu. Bussissa tehtiin tuttavuutta ja vaihdettiin kuulumisia tuttujen kanssa. Välietapilla käytiin hakemassa kaupasta hiukan eväitä. Tosin taisivat suurimmalla osalla eväät painottua melkolailla nestepitoisiin tuotteisiin. Ilo alkoi olemaan bussissa ylimmillään. Vihdoin pääsimme määränpäähän, Hankasalmella sijaitsevaan Lomakeskus Revontuleen. Maisemat olivat kohdallaan. Paikalle oli saapunut noin 80 rahtaria ympäri Suomea. Tsekkaaminen hotelliin tehtiin, vaan eipä maltettu lähteä vielä mökkiin, koska hotellilla oli karaokea. Otettiin siinä muutama drinksu. Pitihän sitä sitten pitkästä aikaa käydä kokeilemassa hiukan laulamistakin. Olivat kuulemma baaritiskillä yhdistyksen puheenjohtajan kanssa puhuneet, että Rahtareistakin löytyy laulutaidon omaavia, meidän osaston varapuheenjohtaja oli kuulemma röyhistellyt rintaansa kun kyseessä oli sama osasto. Niin varmaan. Vaan kuulimmepa myös veret seisauttavan version kappaleesta Näin Suomi pysyy pyörillään. Dueton toisena osapuolena oli yhdistyksen puheenjohtaja ja valtaisimmat aplodithan he ansaitusti keräsivät. Vihdoin löysimme mökillekin, jäätiinpä siinä sitten vielä hiukan kuulumisia vaihtamaan. Kello taisi olla lähempänä kolmea, kun löysimme punkkaan ja unten maille.

Seuraavana aamuna kello oli julma ja herätti aikaisin. Liian aikaisin. Aamupala oli maukasta. Joskin päänsärky hieman häiritsi omaa olotilaa. Eipä siinä sitten muuta kuin pylly penkkiin ja kouluttautumaan. Ohjelma alkoi klo 10. Viikonlopun aikataulun nähtyäni huokaisin syvään. Päivästä tulisi todella pitkä. Luottamushenkilöpäivät starttasivat Ammattipätevyys ja ajokorttimuutos -asioilla. Näistä meille oli kertomassa Ari Herrala Trafista. Mielenkiinnolla molempia aihealueita kuuntelin. Kovasti nämä myös herättivät keskustelua. Henkilöliikenteen kuljettajilta vaaditaan ammatipätevyys 10.9.2013. Tavaraliikenteen kuljettajilta nämä vaaditaan sitten ensi vuonna. Ihan yksiselitteisiä nämä asiat eivät kuitenkaan ole. Mutta näin se nyt vain menee. Joten toivottavasti ammattipätevyyskoulutukset alkavat kaikilla bussikuskeilla olla pikku hiljaa suoritettuna. Seuraavana mikrofonin varteen tarttui Liikkuvan poliisin edustaja Veikko Matikainen. Liikkuva poliisihan ei enää pitkään tien päällä päivystä. Eli vuoden vaihtuessa liikenteen valvominen jää paikallispoliisin niskoille. Tämä meille juttujaan kertova poliisi oli hyvällä huumorintajulla varustettu tyyppi ja häntä oli mukava kuunnella. Tosin oma olotila oli tässä vaiheessa melko heikko. Liekö syynä ollut valvominen. Tai ehkä aamupalassa oli jotain, joka sai vatsan kääntymään ympäri. Sitten olikin vuorossa ruokatauko. Minun osaltani se kyllä kului punkan pohjalla silmiä lepuuttaen ja torkkuen. Sehän auttoi kummasti.

Iltapäivään pääsi sitten osallistumaan virkeänä, joskaan ei vatsa täynnä. Päinvastoin. Ruoka oli kuitenkin kuulemma ollut hyvää. Iltapäivän aloitti A-Katsastukselta Kari Nieminen ja Matti Airasjärvi. Ensimmäinen osio lensi oman ymmärrykseni yli. Muistiinpanoissani lukee kaava, jolla kaiketikin saa laskettua siltasäännön, tässä se tulee: 20 tonnia + äärimmäisten akselienväli - 1,8 x 3,2. Jos joku tästä ymmärtää jotakin niin kiva. Tämän vuoksi minun ammattini on jossain aivan muualla kuin autojen parissa. Harrastuksena tämä kutenkin toimii. Tulihan piirreltyä siinä ohessa uusi tatuointikuva tai siis teksti. Saas nähdä, että koska sen voisi käydä teettämässä. 

Kahvittelujen jälkeen lauteille astuivat yhdistyksen omat ihmiset: Hanna Seppä sekä puheenjohtaja Pentti "Tintti" Tiainen. Rahtareillahan oli siis viime vuoden lopussa yli 27 700 jäsentä. Omassa osastossamme jäseniä on 1309. Väittävät, että meidän osasto on hyvin aktiivinen. Tintti kertoi SM-ajotaito kilpailujen sääntöihin tulleista muutoksista.  Jaa että mikä SM-ajotaito kilpailu? Siellähän kisataan viidessä sarjassa. A-sarjassa kisataan kuorma-autoilla, B-sarjassa toisistaan ottavat mittaa linja-auton ammattilaiset, C-sarjassa taasen pyöritellään puoliperävaunulla ja D-sarjassa skabaillaan täysperävaunuilla. Tänä vuonna uutena sarjana otettiin mukaan E-sarja, jossa kisaavat keskenään veteraanit, eli yli 60-vuotiaat. Kilpailussa rakennetaan rata ja siellä täytyy ajoneuvojen kanssa suorittaa erilaisia tehtäviä. Ensin kisataan kuitenkin paperilla, eli myös liikennesäännöt täytyy olla hyvin hallussa, suoritetaan siis kirjallinen koe. Sen jälkeen ei muuta kuin kuljettajat puikkoihin. Radalla tarvitaan jäätävän hyvää autonkäsittelyä. Viime vuonna Suomesta oltiin edustamassa Etelä-Afrikassa. Sieltä tuliaisina saapui Toni Kuosmasen puoliperävaunusarjan MM-kullan lisäksi hopeaa ja pronssia sekä yksilö- että joukkuetasolla. GO SUOMEN tiimi! Seuraavan kerran MM-titteileitä lähdetään puolustamaan ja hamuamaan 2014 Puolaan.


Illan viimeisenä puheenvuorona kuultiin asiaa hyvinvoinnista. Oma olo alkoi tässä vaiheessa olemaan jo hiukan levoton ja muistiinpanot ovat sen mukaiset. Eli sekavat. Mutta siis kuultiin asiaa suolistosta ja sen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Sitten oli aika hengähtää hetki. Illallinen odotti hotellilla ja kylläpä oli mahtavaa ruokaa. Olisi voinut vain syödä ja syödä ja syödä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Mökille palailtiin vatsat täysinä ja nautiskeltiin hieman nesteravintoa tasapainoksi. Niin siinä kävi, että mieheni kipusi saunan lauteille, minä en jaksanut edes sinne asti. Takassa polteltiin tulia (kun ne saatiin ensin syttymään) ja täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa näin, kun grillihiiliä käytettiin takassa. Väsymys valtasi mielen ja ruumiin ja klo 22 taidettiin koko mökki olla jo nukkumassa.


Aamupalan jälkeen kuunneltiin Pentin pöhinöitä. Tuossa yhdistyksen puheenjohtajassa on jotain merkillistä karismaa. Kun hän suunsa avaa, menee muiden suut suppuun ja kaikki mitä hän puhuu uppoaa syvälle. Miellyttävää kuunneltavaa tuo savonmuan murre. Tosin siis mielenkiinnolla olen herran höpinöitä kuunnellut jo joitakin vuosia takaperin savusaunan lauteilla. Tintti muuten osaa heittää oikeaoppisesti löylyä savusaunassa (informaatiotietoisku, jota ilman ette olisi tulleet toimeen). Ääneen päästettiin myös entinen puheenjohtaja Kimmo Puntti. Kuulimme tarinaa Rahtarit-järjestön synnystä ja alkutaipaleesta, yleisön pyynnöstä tämä tarina kuultiin. Osa sen olikin kuullut, toiset ehkä jopa kaksi, kolme tai kymmenen kertaa, mutta toiset sitä kuuntelivat ensimmäistä kertaa.

Lounaan jälkeen oli aika sanoa heipat ja starttailla bussi kotia kohti. Mahtava tiedon täyteinen viikonloppu takana. Kotimatka taittui ja tulipa tutustuttua matkalla myös liikkuvan poliisin toimintaan, kuskia jututtivat hetkisen poliisiautossa. Bussissa sen sijaan nauru raikasi. Pitäisiköhän ottaa ensi vuonna uudestaan?