sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Himoksella himoitaan?

23.2.2013 Jämsä, Himosareena 

Työviikkoa on töissä uurastettu kovasti. Sattuipa eräs sairastapaus ja vuoronvaihdos ja kuinka ollakkaan, huomasin lauantaina ajelevani kohti Jämsää ja Himosareenaa. Kyseinen paikka on käynyt tutuksi tässä vuosien varrella. Siellä on tullut käytyä katsomassa aika monen monituista keikkaa. Yö kun tapaa keikkailla siellä tiheään tahtiin. Matkakaan ei ollut mikään hirvittävän pitkä (etäisyydet hämärtyvät huolestuttavasti, kilometrejä oli siis liki 200). Jälleen matkan varrelta napattiin kyytiin yksi kappale korvaamattomia Yö-ystäviä. Eipä tarvinut tätäkään ystävää kauaa houkutella lähtemään mukaan. Ajatukset kulkevat samoja ratoja niin kovin useasti tämän ystävän kanssa. Jo ehdittiin menomatkalla taas parantaa maailmaa.


 
Sinänsä ei ehkä mikään yllätys, että tälläkään kertaa emme keikalta myöhästyneet. Harkitsimme jo jotain pienimuotoista ruokailua areenan vieressä olevassa Mono-baarissa. Ovista sisään astuttua se jäi haaveeksi, paikka kun oli tupaten täynnä hiihtolomalaisia. Sinänsä sopivaan saumaan oli keikka nimittäin sattunut, että etelän koululaisilla yms. lomat ovat loppumassa ja keskemmällä Suomea ne olivat juuri alkaneet. Oli meinaan mono jos toinenkin oven pielessä.




Tähän väliin on pakko kertoa ehdottomasti pari kokemusta Himoksella olleilta keikoilta. Ensin hiukan mukavampi muisto. Jäi nimittäin ikuisesti mieleen ensi kohtaaminen erään ihanan yö-ystäväisen kanssa. Mimmi tuli nimittäin puhumaan miehelleni ja sanoi muistavansa meidän olleen ainakin kolmella aiemmallakin keikalla Himoksella ja aina kuulemma seisoimme samassa kohtaa. Lähtemättömän vaikutuksen tuo ihanuus teki ja täytyy sanoa, että aivan huippu tyyppi. Toinen kokemus ei sitten olekaan ehkä niin mukava. Joku keski-ikäinen nainen joskus halusi tehdä tuttavuutta ennen keikkaa. Minäpä en tähän kanssakäymiseen ollut aivan yhtä innokas. Lopulta en enää tiennyt itkeäkö vaiko nauraa vai kenties oksentaa. Huomasin nimittäin, että kun yritin kuitenkin kuunnella naisen juttuja, nuolaisi hän korvaani. Aivan oikein, siis mitä ihmettä?!?! Kenelle ihmiselle tulee mieleen maistella täysin ventovieraan ihmisen ihoa? Himokselle siis mahtuu muistoja molemmista ääripäistä, ihan mielettömän ihania ja vastavuoroisesti ihan karmeita.


Keikan alkua odotellessa sai huomata, että liikkeellä todellakin oli paljon suksikansaa, juhlakunto oli myös melkoisen kohdillaan. Täytyyhän sitä kunnon after ski-meiningit nauttia. Vaan niin vain koitti taas se aika kun kaiuttimista kajahti intro ja oli aika taputtaa arvon herrat lavalle. Niin kajahti taas ilmoille Vie mut minne vaan ja heti perään Niin paljon me teihin luotettiin. Eihän se ihan tälläkään kerralla mennyt ihan niin kuin elokuvissa vai Strömssökö se oli? Pitäisiköhän ottaa ensi kerralla sanat mukaan?

Pientä huvittuneisuutta saimme ystäväni kanssa osaksi niin urkujen kuin bassonkin takaa. Vaan johan tuo tuli matkalla puhuttua, että olemme me kyllä hulluja. Neljästä ensimmäisestä keikasta tämä on kolmas, jolla me olemme mukana. Sitten koitti taas aika nolata minut, kiitos Olli.
"Meinasin, että omistan tän seuraavan biisin sulle. En nyt sit kuitenkaan omista."
Ihan kokonaisuudessaan ei spiikki tuossa ollut. Ihan kaikkea Ollin höpinästä en onneksi edes kuullut. Jep. Kiitti. No hyvät naurut. Mikähän tässä meikäläisen naamassa taas niin kovasti saa ne artistin kielen kannat aukeamaan?
Kamerakin tuli jossain vaiheessa kaivettua esille ja sitä takaisin laukkuun laittaessa halusi arvon herra artisti lainata laukkuani. Ensin en sitä hänelle antanut. Lopulta hän sen otti ilman lupaa. Mitkähän lääkkeet oli Olivialta jäänyt taas ottamatta?

Kitarasoundit ovat tänä keväänä kuulostaneet entistä paremmilta. Himoksella Ollin välispiikit hukkuivat jonnekin, mutta Daffyn kitara onneksi kuului hyvin. Tia-Marian aloitus on muuten viritelty huippu hyväksi. Potkua löytyy. Juki se jaksaa aina niin upeasti laulaa ja vielä siinä samalla kameroillekin poseerata. Hassu mies.

Tapahtuipa sitten jotain. Jotain, joka saa mielen mustaksi ja suuttumuksen ja pettymyksen pintaan. Me olemme "riidoissa" Ollin kanssa. Mitenkö se hänen tai minun elämääni vaikuttaa? No hänen elämäänsä ei varmaan mitenkään. Minua se kismittää ja mietityttää. Ja siis mitä todennäköisimmin tämä menee minun piikkiini. Minussa se vika on kuitenkin. Minulla on huono huumorintaju. Minä otan asiat liian vakavasti. Tähän sopii hyvin pari lainausta, ensimmäinen on kuultu erään nimeltä mainitsemattoman artistin suusta joskus jossain keskustelussa:


"Ei noin urpo voi oikeesti olla kiva."

Toinen taasen on erään tamperelaisen orkesterin biisistä:
"Kato pellet ne on niitä,
joita aina potkitaan.
Ja se hauskuus syntyy siitä,
että pelle jatkaa vaan.
Se ei suutu,
se ei kiitä,
se ei ole moksiskaan,
siksi pellet onkin niitä,
joita aina potkitaan."
-Jari Salonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti