keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Rokkikukot meren yllä, vai miten se nyt oli?

14.-15.12.2013 Baltic Princess Rocktähdet meren yllä risteily


Tätä reissua olikin kyllä sitten odotettu. Hyttihän varattiin siis heti kun se on tullut myyntiin, eli toukokuussa. Joten juu, on odotettu tätä. Täytyy sanoa, että hiukan kyllä torstaina kirpaisi, kun lueskeli erästä naamakirjaa ja luki sieltä, kun ihmiset ovat reissuun lähdössä. Olenhan siis kunnostautunut ainakin pariin otteeseen tuplaristielyillä. Nyt oli ohjelmassa kuitenkin vain yksi ja tietenkin se viimeinen. Työt kun meinaavat haitata tätä harrastustoimintaa. Matkaan startattiin Kouvolan asemalta ja siitä hypättiin bussiin. Toiset olivat matkustaneet siinä bussissa jo hyvän tovin, se kun oli aloittanut matkansa Joensuusta. Muutaman tutunkin onnistuin bussissa bongaamaan. Vaan oikeastaan pääsin matkan makuun vasta kun ystävistä parhain hyppäsi bussin kyytiin. Nyt minulla oli mukana kaikki, mitä tälle matkalle tarvitsin!


Bussimatka tuntuikin melko pitkältä. Etenkin loppumatkasta huomasimme, että Popeda-fanit ovat äänekkäitä ja ehtineet jo nauttia muutaman juhlajuoman. Vaan hissukseen sen siedimme. Satamassa pääsi halailemaan tuttuja. Ihania YÖ-ihmisiä, joita ilman tämä Yö-elämä olisi kovin tylsää. Myös pari kappaletta entisiä työkavereita tuli nähtyä ja voin kertoa, että vähän tuli ikävä niitä työkavereita. Halauksia siis sinne suuntaan.

Me löysimme hyttimme melko nopeasti ja lähdimme metsästämään itsellemme ruokaa samantien. Mepä löysimmekin tiemme paitamyynnin luo. Metsästimme hyvin ja saimme syödäksemme mikropizzapalat. Ravitsevaa ruokaa. Ja taas löysimme tiemme paitamyyntipisteelle. Vaan siitäpä meidät bongasi eräs maailman paras urkuri. Jaska toi mukanaan rutkasti hyvää mieltä. Jaska vaan on sellainen super-kultainen ihminen. Eipäs siinä sitten muuta kuin hyttiin valmistautumaan iltaa varten. Leikin taas hetken aikaa kampaajaa. Ystävykset kyläilemään ja sitten keikkapaikkaa kohti. Jouduimme jättämään väliin karaoken. Harmi sinänsä, olisi ollut kiva kuulla karaoke-versioita Yöstä ja Popedasta, vaikka yleensä en siedäkään Yötä laulettavan karaokessa...


Vaan Starlightiin päästessämme huomasimme, että eturivi oli melko hyvin valloitettu. Jouduimme tyytymään reunapaikkoihin. Vaan meidän onneksemme kävikin niin iloisesti, että lavan edusta tyhjennettiin tanssiryhmän esitystä varten. Ella ja kolme muuta mimmiä kävivät hetken tanssahtelemassa koreapoppia. Hyvin ne likat tanssivat. Mahtoi olla isä tyttärestään ylpeä. Tanssiesityksen jälkeen kävi ryntäys eteen ja saimme vallattua itsellemme paremmat paikat ja pääsimme aavistuksen keskemmälle. Sittenpä ei tarvinnut enää kauaa odottaa kun lavalle saapui Yö. Ja mikä mieletön fiilis. Wau!



Hymy oli korvissa asti, kun äijät vetivät niin kertakaikkisen hyvin. Jos Olli normaalisti antaa itsestään keikkalla 110%, oli se tällä kertaa vähintään 125%. Aivan huikeaa. Koko Yö oli hyvässä vedossa! Hittimusiikilla mentiin ja niin soi Likaiset legendat 1, Särkynyt enkeli (uuh!), Tie sydämeeni, Vie mut minne vaan, Niin paljon me teihin luotettiin. Välillä tanssittiin enkeleiden kanssa ja olimme Pieniä ihmisiä suuressa maailmassa. Sitten jo herkisteltiin Pettävällä jäällä -balladiversiolla. Kyllä tuli taas se kaikista rakkain ihminen mieleen tämän kappaleen aikana. Jukin vuorolla kuultiin tutusti Deadline ja Oikee enkeli, vaan kyllä veti Jukikin täysin palkein ja sata lasissa. Onnen hohteessa kappaleella jatkettiin ja kuultiinpa pitkästä aikaa Laulu rakkaudelle. Saipa Ihmisen poikakin oman osansa tässä hittisopassa. Encore aloitettiin Tia-Marialla ja jatkettiin Kiitoksella ja kunnialla. Keikkaa ei voi lopettaa mihinkään muuhun kuin Rakkaus on lumivalkoiseen.


Daffy oli ja kovassa vedossa. Ihanaa on katsella ja kuunnella kun tämä herra soitannasta nauttii. Eihän sitä voi hymyilemättä seurata. Nähtiin Ollin jumppatuokio osa 235. No ei kai sentään. Voisikohan noista kohta jo koostaa itselleen jonkun jumppaohjelman. Lanteetkin oli tätä iltaa varten rasvattu kunnolla. Jaska on urkujensa takana aivan mainio. Tällä kertaa Ariin oli jonkin verran matkaa, vaan sepä ei estä herroja toisilleen irvimästä. Voitaisiinko Mikko siirtää jollakin keikalla siihen etualalle? Siinä kun on symppis vailla vertaa. Laitetaan sitten vaikka Juki sinne taakse? Eikös se kävisi hyvin? Vai eikö muka? Yö veti kertakaikkisen mahtavan keikan. Minä ainakin myönnän olleeni aivan liekeissä.



Päätettiinpä sitten jäädä katselemaan ja kuuntelemaan myös Popedaa samoille paikoille. Eikä se ollutkaan ollenkaan huono idea. Popeda on aikalailla takuu hyvä livebändi. Eikä ehkä vähiten siksi, että bändin kitaristin voisi mieluusti viedä kotiin ja sanoa miehelle: "Hei kulta, mä toin laivalta tuliaisia. Juu juu, kyllä me kaikki tänne saman katon alle sovitaan.". Costello on jotenkin ikinuori. Ja se kitaran soitanta. Ihan mieletöntä.





Popedan hittikavalkaadiin kuuluivat: Matkalla Alabamaan, Repe ja Lissu, Kaasua Komisario Peppone, Onhan päivä vielä huomennakin ja Aino. Ennen Tahdotko mut tosiaan kappaletta kuultiin Saarnamies Mustajärven saarna. Se jos mikä oli hienoa kuultavaa. Muistakaahan että Elvis ei ole kuollut. Elvis elää! Kuultiinhan me myös Punaista ja makeaa, Delilah, Elän itselleni ja Rokkikone. Parin biisin ajaksi Costellon kanssa kitaraa soitteli Daffy! Ihan mahtavaa sekin! Wow! Kersantti Karoliina ja Sukset taisi mennä siinä Daffyn avustuksella. Oma suosikkini biiseistä oli Kakskytä senttiä. Costello vetäisi soololevynsä antimista Hyvää yötä Selma kappaleen, jota en kyllä täysin ymmärrä, vaan hauska rallatushan se on. Ei unohdettu myöskään Pitkää kuumaa kesää. Varmaan jonkun kappaleen unohdin mainitakin. Tai kappaleet ovat väärässä järjestyksessä, älkääpä pahoittako mieltänne tästä pikkujutusta.



Popedan keikassa oli siis ehdottomasti parasta Costello ja se kun Costello seisoo soittamassa kitaraa noin puolen metrin, tai parinkymmenen sentin päässä. Ja kun joudut oikeasti hillitsemään itseäsi, ettet kurottaisi pientä matkaa ja hipaisi Costellon kitaraa tai jalkaa. Kun tunnet melkein kuolan valuvan suupielestä, kun kaikki ajatukset häviävät päästä ja huomaat tuijottavasi tuota maagista kitarataituria suu hieman ammollaan, joskin todennäköisesti sellainen uivelo hymy huulilla. Toiseksi parhaimpana tulee tietenkin Lacun ilmiömäinen rumpujen ja etenkin rumpukapuloiden käsittelytaito. Motoriikka-Miikka (Talent-voittaja muutamien vuosien takaa) olisi näistä eleistä kateellinen. Niitä liikkeitä ei voi seurata hymyilemättä ja nauramatta. Vaan jotain jäi puuttumaan. Olen nähnyt parempiakin keikkoja Popedalta. Anteeksi. Eikä tässä nyt ole mitään puolueellista. Yö vaan veti tällä kertaa pidemmän korren. Yö veti paremman keikan.



Tässä vaiheessa me luovutimme paikkamme eturivissä muille ja lähdimme nauttimaan laivan juomatarjonnasta. Tai siis minä nautin. Ystäväni ei. Kuuntelimme hevimpää menoa kauempaa ja täytyy kyllä sanoa, että kyllä Juki on elementissään mikrofonin takana. Täysillä herrat jaksoivat vetää vaikka takana oli jo omat keikat ja ottaen huomioon että tämä oli risteilyistä viimeinen. Minkäänlaista väsymistä ei ilmoilla ollut havaittavissa.

Yöpala-jonossa saimme kuunnella humalaista laulua, joka ei välttämättä ollut niin kovin mieleen. Hyttiin päästyä joutui melko kauan houkuttelemaan Nukku-Mattia kylään ja lopulta unet jäivätkin melko vähäisiksi, kun aamulla heräsimme suihkuun. Kiitos puhelimen automaattipäivitysten, ei tarvinnut kuunnella edes herätystä. Se kun oli itsenäisesti siirtynyt naapurinmaan aikaan. Vaan onneksi herättiin ilman kelloakin.

Aamupäivää kuluttelimmekin shoppaillen laivalla ja kiusaten Satua ja Pipsaa ja tietenkin Elvistä. Vai kiusasiko Elvis sittenkin minua? Juu ainahan se niin tekee. Siinä ei siis varsinaisesti ollut mitään uutta. Sitten olikin jo aika mennä jonottamaan nimmareita Iskelmä-baariin. Aivan mieletöntä fanien hyvänä pitämistä, että herrat jaksoivat istua pöytiensä takana ja kirjoittaa nimikirjoituksia faneilleen. Samalla pääsi toivottamaan Yöläisille hyvät joulut. Popedalaisille en sitten saanutkaan sanottua mitään, vaan sainpa ensimmäiset nimmarit heiltä. Ihania miehiä lava täynnä ja pirteinä nimmareita kirjoittamassa, vaikka varmasti kolmas risteily jo hiukan painoi. Nimmareita olivat myös kirjoittamassa tanssitytöt, vaan minulta meni heidän pöytänsä täysin ohi. Harmi. Vaikka tuskinpa olisin heillekään mitään sanottavaa keksinyt.

Risteilyn ehdoton kruunu oli jätetty onnistuneesti viimeiseksi. Hellät hetket orkesteri aloitti soitannan ja tilaisuuden "juontajana" toimi legendaarinen Mika Sundqvist. Ennen helliä hetkiä nautimme jälleen Ellan ja muiden tyttöjen tanssiesityksestä. Anteeksi, millään en muista heidän ryhmänsä nimeä. Vaan sitten oli vuorossa Hellät hetket. Soittimista vastasivat Mikko, Ari, Jaska, J. Melartin ja Costello. Laulupuolen hoitelivat vuorotellen Olli ja Pate. Olli aloitti Tää on se yö -kappaleella ja täytyy sanoa, että tätä kappaletta en ole kyllä montaa kertaa kuullut. Väittäisin, että hieman vaisuksi esitys jäi. Paten aloitus kappaleeksi oli valikoitunut Likaiset legendat 1. Hiukan meinasi tämä esitys huvittaa, kun kappale kuulosti niin erilaiselta. Olli piikitteli omaan tapaansa välispiikeissä niin Patea kuin Sundqvistiäkin. Patelta ei taas juurikaan piikkejä irronnut, mutta eipä taida kuulua hänen luontaisiin ominaisuuksiin. Kun taas Olli rakastaa pientä piikittelyä. 

Olli vetäisi seuraavana Yö -kappaleen, tämä ei varsinaisesti tuonut mitään uutta, koska Yökin on tämän levyttänyt. Siksi saatoin jopa hieman pettyä biisivalintaan, mutta näistähän oli yleisö saanut äänestää omat suosikkinsa. Pate vuorostaan esitti jäätävän äijä-version Ihmisen pojasta. 

Ja jälleen oli Ollin vuoro. Tällä kertaa kuulimme version Tahdotko mut tosiaan kappaleesta. Olli kyllä veti hienosti tämänkin. Paten vuorolla kuulimme Laulu rakkaudelle kappaleen. Seuraavaksi kuulimmekin ehkä erikoisimman version Matkalla Alabamaan -kappaleesta. Täytyy sanoa, että tämä kappale on tehty Paten suuhun. Aavistuksen herkemmän herrasmiehen, Ollin suussa tämä kappale saattoi kuulostaa hitusen hauskalta. Patelle oli arvottu todella iso pähkinä purtavaksi ja suuret saappaat täytettäväksi, eli kuulimme Rakkaus on lumivalkoisen. Pate suoriutui tehtävästä hyvin, joskin kyllä tämä taas on niin Ollin suuhun sopiva kappale, että mieluummin kuuntelen sitä Ollin laulamana. 

Seuraavana kuulimme oman suosikkini näistä vedoista. Ollin suuhun sopi todella hyvin Kakskytä senttiä ja se meni todella hyvin. Lieneekö syy siihen, että sävellys on Ollin kynästä tehty. Huikean hieno veto! Wau! Patelle oli arvottu toinenkin todella iso pähkinä purtavaksi. Vuorolaulut päättyivät Paten versioon Joutsenlaulusta. Veret seisauttava veto.

Viimeisenä lavalle nousivat molemmat herrat. Olli käytti puheenvuoron ja kiitteli kaikkia, jotka ovat mahdollistaneet nämä risteilyt. Tähän loppuvat niin Yön kuin Popedankin keikat. Jo siinä vaiheessa meinasi oma alahuuli alkaa väpättämään. Juicen Kaksoiselämää sai uuden merkityksen, kun sitä kuunteli Ollin ja Paten versiona. Aivan uskomaton päätös risteilylle. Huikeaa. Sanat eivät riitä kertomaan sitä tunnetta, joka sisällä oli kun tuota kappaletta kuunteli. Jälleen upea päätös yhdelle upealle Yö-vuodelle. Ei siinä mikään auttanut. Kyyneleet valuivat silmistä, vaikka niitä yritti kuinka nieleskellä.

Tällaiset reissut jäävät ikuisesti mieleen. Kun pääsee nauttimaan upeasta musiikista hyvässä seurassa. Kaikista rakkaimman ystävän seurasta nauttiminen on myös yksi parhaista jutuista tällaisilla reissuilla. Unohtamatta tietenkään muitakaan rakkaita ihmisiä, jotka Yöhön liittyvät. Heidän seurastaan nauttiminen on risteilyn ehdottomasti parasta antia. Yleensä vaihdetaan kuulumiset nopeasti keikalla, eikä silloinkaan juuri mitään ehdi juttelemaan tai vaihtoehtoisesti ei viitsi jutella, kun ympärillä on liikaa korvia. Niin suuresti olen kiitollinen näistä ihmisistä, jotka Yö on elämääni kuljettanut. Toiset toisia rakkaampia, mutta yhtä kaikki, yhtä mukava heitä on aina nähdä, koska tietää sen yhden yhdistävän tekijän.


Hellien hetkien jälkeen ei minun suustani tullut mitöän muuta kuin syviä huokauksia ja sanat: "Oijoi", eikun yksi sanahan siinä vain on. Eikös se eräs mainoslausekin mene niin että: "Niin hyvää ettei sanotuksi saa.". Laivareissujen ehdotonta huippua on myös kohtaamiset laivalla. Parin Yöläisen kanssa siis sai vaihtaa risteilyn aikana ajatuksia ja minusta on huikeaa, kun heiltä löytyy siihen aikaa ja halua. Kultaisia nuo miekkoset ovat päästä varpaisiin.

Hiukan joutui hymyilemään, kun toivotin hyvää joulua myös Yön ehkä parhaimman pokan omaavalle roudarille. Tämän kyseisen herrasmiehen kasvoilta suorastaan loistaa se, kuinka paljon hän työstään nauttii. Niin on iloinen ja nauravainen herrasmies kyseessä. Suupielessä käväisi hieni hymyn tapainen, kun hihkaisin hyvän joulun toivotukset. Hyvä mieli tästäkin siis jäi. Yön roudarit ovat ja siis uskomatonta porukkaa. Heistäkin pidän kovasti, vaikka tällä kertaa joululahjoja eivät saaneetkaan. Kovasti he uurastavat, jotta me saisimme nauttia hyvistä äänistä, mahtavista valoista ja järkyttävän hienosta kokonaisuudesta. Kiitokset siis heille!

Nyt on jäljellä Ollin joulukonsertti ja siellä pääsee sitten rauhoittumaan joulutunnelmaan. Joten Rocktähdet meren yllä oli päätä huimaava kokonaisuus. Aivan mahtavaa. Juuri paremmin ei enää voisi faneja hemmotella. En ainakaan keksi miten. Kaikki kunnia kahdelle Suomen upeimmalle bändille: Kiitos Popeda! Kiitos YÖ!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti