Hyvinkään Yössä

Joskus ajattelee, että olen syntynyt fanittajaksi ja eläydyn siihen mitä olen kulloinkin fanittamassa täydellä sydämellä. Tällä hetkellä isoimpana fanituksen kohteena on koripallo livenä. Kouvot on kovassa iskussa ja on kyllä ollut mahtava seurata hienoja pelejä. Juuri alkaneet pleijerit ovat tietenkin nyt se tärkein ja vastassa on kovassa iskussa oleva Loimaan Bisons. Viime keväänä tilanne oli sama. Silloin Kouvot otti ainoastaan yhden voiton ja Bisons jatkoi välieriin. Nyt toiveet on kuitenkin korkeammalla ja hyvä joukko on Kouvojen riveihin löytynyt. Nyt kun valmentaja vielä saisi puristettua porukasta parhaan mahdollisen tuloksen, niin välieräpaikka olisi tienattu ja Bisons jäisi nuolemaan näppejään tänä keväänä. Kouvolassa kaiken lisäksi fanituskulttuuri on melko hyvällä pohjalla. Kouvolassa ei mollata omia pelaajia katsomosta käsin, jota joissain kaupungeissa on ollut selkeästi havaittavissa ja minun korvaan se ainakin kuulostaa pahalta. Lauantai siis starttasi Loimaalta (Kouvot hävisi, mutta maanantaina on revanssin paikka Kouvolassa) ja sieltä pelin jälkeen matka jatkui kohti Hyvinkäätä.

18.4.2015 Hyvinkää, Hopealyhty

Ensimmäistä kertaa ikinä olin Hyvinkäällä. Se on hienoa ajella tuon "poikapändin" perässä ympäri Suomea, kun kaikki kaupungit, joissa tulee käytyä, tulee nähtyä ainaoastaan pimeällä ja ilta-/yöaikaan. Eli toisaalta harmi, kun varmasti näistä kaupungeista löytyisi jotain muutakin katsomisen arvoista kuin ne pelkät ravintolan seinät. Hopealyhtyyn oli helppo löytää ja yllätyksekseni huomasin myös joutuvani pitkästä pitkästä aikaa jonottamaan. Ovien taakse kun oli ehtinyt jo muutama muukin ihminen tulemaan. Sinänsä jännä, kun lipunmyynti alkoi klo 21.30 ja ovet avattiin kuitenkin vasta klo 22. Eli käytännössä järjestely toimi niin, että kävit lunastamassa itsellesi lipun ja palasit ulos toiseen jonoon. Toki eipä niitä montaa ihmistä siihen jonoon puolen tunnin aikana ehtinyt kertyä, mutta kuitenkin. Outo järjestely. Itse sain kaikessa rauhassa jonotella sen puoli tuntia ja lipun lunastettua sainkin siirtyä suoraan yläkertaan. 

Keikkapaikkana paikka ei ehkä ollut kovin kummoinen, pieni ja ahdas yökerho. Kovasti arvostan myös ihmisiä, jotka koskettelevat vieraita ihmisiä. Siis mitä ihmettä? Menettekö tekin hivelemään, jos näette jollain kivan näköisen tatuoinnin? Minä en mene. Minä kuitenkin kuulin ennen keikan alkua useamman kerran samasta suusta että minulla on selässä kiva tatuointi. Kiitos tästä informaatiosta. Minä kun juuri varta vasten toivoin tatuoijalta mahdollisimman rumaa kuvaa. Eipä ilmeisesti onnistunut. Enkä osaa sanoa tällaisiin ikinä mitään pahaa, vaikka mieli tekisikin...

Keikka ei varsinaisesti tarjoillut hirmuisia yllätyksiä. Biisit kun etenevät listan mukaan, niin vaihtelua biiseissä ei juurikaan ole. Puolensa varmasti tälläkin, vaikkakin tällaiselle aktiivikävijälle saattaa pidemmän päälle alkaa olemaan hiukan tylsää. Enkä siis tarkoita, että olisin kyllästynyt Yöhön, ehei. Olen kuitenkin aina jotenkin pitänyt Yön vahvuuteena myös sitä, että heillä ei ole ennalta sovittua biisilistaa. Se on mahdollistanut sen, että odotat jännityksellä sitä mitä mahdetaan illan aikana soittaa. Toki siis siltikään en ole kahta samanlaista keikkaa Yöltä nähnyt, vaikkeivat biisit vaihdukaan samaan tahtiin kuin ennen. Ymmärrän toki myös sen, että se on varmasti soittajille haastavaa, kun biisejä ei ole ennakkoon sovittu. Mene ja tiedä mistä biisilista on ilmestynyt, joku viisaampi sen on näin päättänyt. Ja toki, valtaosa keikoilla käyvistä, ovat niitä jotka käyvät ehkä kerran vuodessa katsomassa Yötä, jos niinkään usein. Ehkä kuitenkin heidän ajatteleminen on tärkeämpää. Harvoinpa minäkään toisaalta mistään valitan. Enkä ehkä nytkään valita, ihmettelen.

Huijasin. Oli siellä yksi yllätys. Jään sun viereen kappaletta saapui Ollin kanssa duetoimaan Stina Girs. Jäätävän hyvä biisi, jäätävän hyvä veto tälläkin kertaa. Niin ja toihan siellä pientä maustetta keikkaan vieressä ollut kissatappelu. Naiset ja alkoholi ja mustasukkaisuus eivät sovi yhteen. Mainittakoon myös takarivin veljekset, jotka hoitelivat keikkaa kyllä sellainen pilke silmäkulmassa, että ei sitä voinut hymyilemättä ja nauramatta seurata. Ihanat miehet: Ari ja Jaska.

Hyvä keikka. Hymy oli ainakin itsellä herkässä ja poskiin sattui jossain vaiheessa se hymyily ja naureskelu. Hyväntuulisia soittajia ja hyväntuulinen artisti. Eikai sitä muuta hyvään keikkaan tarvita. Keikan jälkeen kotimatkakin kesti puolisentoista tuntia. Ei paha. Ensi viikolla jatkuvat koriskuviot ja saattaapi olla, että tie veisi hiukan vieraisiin musiikin suhteen. Katsellaan ja palaillaan. Nauttikaapa keväästä arvon ihmiset. Linnut laulaa ja aurinko paistaa, luonto heräilee ja siinä sitä on ihmettelemistä.