Järisyttävän kova ilta Meripäivillä!

25.7.2014 Meripäivät, Kotka

Perjantaina vietettiin lasten leirien viimeistä päivää ja näillä helteillä pää oli sopivasti jo pehmentynyt kolmen viikon aikana. Tosin porukka, jonka kanssa sai tehdä töitä, oli huippua, joten pieni pään pehmentyminen ei onneksi haitannut. Tosin tuo kolme viikkoinen sai aikaan sen, että kaipuu teatterimaailmaan kasvoi taas entisestään. Minun salainen haaveeni, teatteri. Älkää kertoko kenellekään.

Reippaan työpäivän jälkeen pääsikin sitten kurvailemaan tuonne naapurikaupunkiin, eli Kotkaan. Johan tässä tuli välivuosi vietettyä, kun siellä ei Yötä käyty katsomassa. Nyt kuitenkin pääsi nauttimaan helteisestä Kotkan satamasta. Illan Kotkassa aloitti Juha Tapio. Aurinko lämmitti, suorastaan poltti ja meno oli rentoa ja mukavaa. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen Juha Tapion nähnyt. Juha lukeutuu kyllä niihin artisteihin, jotka eivät ikinä petä. Aivan uskomaton mies. Tältä mieheltä löytyy niin energiaa, kuin asiaan kuuluvaa eläytymistäkin. Keikalla kuultiin tietystikin Juhan hittejä vuosien varrelta: Lapislatsulia, Ohikiitävää, Kelpaat kelle vaan ja lukemattomia muita hittejä. Illan päätti itseoikeutetusti Tykkään susta niin että halkeen. Tämän jälkeen Juha kävi vielä kiittämässä yleisöä eturivissä. Hienoa. Lämmin ja hyvä fiilis jäi keikasta.

Juhan jälkeen vuorossa oli ysäripoppia. Lavan nimittäin valtasivat ysäripopin kruunaamattomat kuninkaat Ressu ja Jussi. Tässä on kyllä sellainen kaksikko, että oksat pois. Keikka toisensa jälkeen tunnelma vie entistä enemmän mukanaan. Ressu ja Jussi tuovat lavalle valtavan annoksen positiivista energiaa ja hyvää mieltä. Lavalla hassuttelu saa naurun hersymään ja valtavan suuren hymyn liimautumaan huulille. Kaksikko todella antaa lavalla kaikkensa ja onhan se hienoa päästä laulamaan tuttuja hittejä 90-luvulta. Ja melkoista hittien tykitystä nämä keikat ovatkin täynnä. Prinsessa, Suomipoika, Jos vielä oot vapaa, Älä mee, Polku, Ei yksinäinen unta saa, Äidit ja tyttäret, All The Best Girls ja tietysti keikan päättävä Kemiaa. Yleisöä laulatettiin vähän väliä ja täytyy sanoa, että hienolta se kuoro kuulosti. Mahtavan energinen kaksikko. Tätä lisää kiitos.

Sitten lavalle roudattiinkin hitusen enemmän soittimia, kun vuorossa oli Jari Sillanpää feat. Diandra. Jari aloittikin keikkansa täydellä tykityksellä vetämällä oman versionsa Liekeissä -kappaleesta. Tämä kappalehan tuli tutuksi Vain elämää -ohjelmasta. Jarin esiintyminen on ihanan monipuolista. Mahtava yhdistelmä laulua, teatteria, tanssia. Ehkä Jarin keikkaa voisikin verrata jonkun sortin musikaaliesitykseen. Jarin kaveriksi lavalle saapui siis myös Diandra. Ihanan valovoimainen ja yltiöpositiivinen lahjakas nainen. Tähdet tähdet -ohjelmassa nähtiin miten Diandra hallitsee lajin kuin lajin. Siltsun ja Didin duetto olin uskomaton. Melkein joutui nieleskelemään, niin liikuttavan dueton he esittivät. Kylmät väreet kutittelivat koko kroppaa biisin ajan. Tätä tuntemusta ei kovin moni pysty tuottamaan. Illan päätti kappale Valkeaa unelmaa, joka on Siltsun biiseistä kyllä melkoinen helmi.

Siltsun jälkeen vuorossa oli tuttuakin tutumpi Yö. Ilta polkaistiin käyntiin jälleen Yötä vastaanottamaan ja Tie sydämeeni kappaleilla. Festarikeikka, joten suuren suuria yllätyksiä ei biisilistassa ollut. Illan ehdoton helmi oli jo Meripäiville kuuluva Kotkan poikii Ollin laulamana. Nyt täytyy sanoa, että kuulin myös tähän mennessä parhaan version Hyvässä ja pahassa -kappaleesta. Hyväntuulisia soittajia lavalla, joten eihän sitä voi muuta kuin imeä sitä hyvää tuulta. Naurua ei puuttunut tästäkään keikasta. Ilta päättyi Joutsenlauluun ja ROLVeen.

Tässä vaiheessa me luovutimme ja lähdimme yöpaikkaa kohti. Bat ja Ryyd -kokoonpanoa kuuntelimme hetken alueen ulkopuolella samalla kun nautimme festarieväitä. Johan siinä illan aikana ehti nälkä hiipiäkin. Onneksi kuitenkin muistettiin huolehtia nesteytyksestä, eli limua ja vettä tuli onneksi illan aikana nautittua. Lyhyiden yöunien jälkeen oli aika suunnata kotiin käymään ja taas takaisin Kotkaan. Kävin Meripäivillä nauttimassa vielä Merilaulukilpailun annista ja mikäli ette vielä tienneet niin JASKAN SÄVELTÄMÄ KAPPALE VOITTI kilpailun. Rouva Virtanen kuulosti Annika Eklundin laulamana todella kauniilta kappaleelta. Parempaa laulajaa ja tulkitsijaa en olisi voinut kappaleelle kuvitella. Sanat kappaleeseen oli tehnyt Mirjam Paaso. Loppupäivä menikin rakkaiden kanssa laatuaikaa viettäessä. Meillä asuva mies ja kummityttö seurana ja helteinen päivä oli kruunattu.

Hulvatonta menoa Säänjärven lavalla

17.7.2014 Savitaipale, Säänjärven lava

Torstaina töiden jälkeen oli pakko vetää pienet huilit. Väsyttävää, mutta todellakin antoisaa tehdä töitä lasten kanssa. Mutta se ei kyllä estänyt torstaina starttaamasta autoa kohti Savitaipaletta. Auton kyytiin piti käydä hakemassa nuo naimakaupassa kaupanpäälle tulleet sukulaiset: anoppi, käly ja 5v. kummilikka. Viimeksi mainittu oli kuulemma päättänyt lähteä, vaikka esiintymisaika oli myöhäinen. Jaksaisi kuulemma valvoa. Piti päästä Ollia katsomaan. Tänä vuonna kun Yötä ei Tykkimäellä nähty, niin nyt piti sitten päästä tanssilavalle.

Savitaipaleelle olikin löytänyt jo moni ja illan aloitti bilebändi Neljän tähden. Toisena hyvänä vaihtoehtonahan tälle illalle olisi ollut Tykkimäki ja Popeda. Vaan eipä tarvinut Tykkimäkeen mennä, niin paljon tuli Popedan biisejä. Hyvin soittivat ja lauloivat, joskin melko lujaa se musa tuli. Aika kului nopeasti. Ehdittiin siinä hiukan leikkiä hippaakin kummilikan kanssa.

Jälleen tutut alkumusat käyntiin ja keikka käyntiin. Täältä tulee yö ja Tie sydämeeni toimivat aloittajina. Seuraavan biisin pääsikin toivomaan paikalle saapunut arvovieras. Barbie. En olisi uskonut, että tulee päivä, jolloin näen Lindholmin Olli 50v. leikkivän barbiella. Tänään oli se päivä. Kummityttöni barbie joutui Ollin käsittelyyn. Minä tietenkin kihisin ja meinasin kuolla nauruun, sen verran vakuuttavat olivat Ollin barbie-leikit. Tämä kyseinen barbiehan on todellakin nimetty erään porilaisen laulajattaren inspiroimana, eli Miina-barbie on kummityttöni lempibarbie. Nyt se pääsi ensimmäistä kertaa mukaan keikalle. Saas nähdä oliko ensimmäinen keikka barbielle liikaa, vai lähteekö se toistekin mukaan. Niin ja siis Miina-barbie toivoi kappaleen Tia-Maria.

Poskia pakotti keikan aikana, kun sai nauraa niin paljon. Oli kiva kuulla pitkästä aikaa Yö-kappale. Siitä onkin aikaa kun sen on viimeksi kuullut. Muistatteko, kun mietin Lappeenrannan keikan jälkeen että mahtaako Ollin Hyvässä ja pahassa "lunttilapussa" lukea säkeistöt väärinpäin? Tarkistin asian ja juuri näinhän se on. Ei siis mikään ihme, että biisi kuulostaa joka kerta kummalliselta.

Toinen helmi illalle oli Yötä vastaanottamaan. Se saa kyllä takuulla joka kerta hyvälle tuulelle. Enkeleistä lauloi keikan aikana Juki, joka veti Oikeen enkelin ja Elämäni parhaat päivät. Jukiakin on kyllä aina ilo kuunnella. Jukin biisien jälkeen kummityttöni eteen ilmestyi "yö-eväät". Täytyy sanoa, että kyllä sydän suli taas tällä keikalla niin, että oikeen rintaa pakotti. Niin hyvällä tuulella se rakas Artisti oli. En muista koska olen nähnyt niin paljon hymyjä ja hyvää mieltä keikalla. Se tietenkin saa myös minut huippuhyvälle tuulelle.

Liian nopeasti edettiin siihen pisteeseen kun kuultiin Likaiset legendat 1 ja Ihmisen poika. Joka lähes aina tarkoittaa sitä, että keikka on ohi. Encore ja ilmoille Haaksirikko, Kiitos ja kunnia ja Rakkaus on lumivalkoinen.

Valtavan suuri hymy. Tähän iltaan mahtui niin paljon naurua ja hyvää mieltä että nostan sen kyllä omissa lempikeikoissani melko korkealle asteikossa. Posket kipenä ja nauru sisällä kuplien kyselin vielä kummilikalta keikan jälkeen, että oliko keikka hyvä. Ja totuushan tulee lasten suusta. Näin totesi eräs iloinen 5v. prinsessa keikan jälkeen: "Oli. Tosi siistii.". Siinäs kuulitte. Jatketaan ensi viikolla harjoituksia.

Pioneerifestaritunnelmia Korialla

12.7.2014 Pioneeri festivaali, Koria

Taisin luvata kirjoittelevani vielä Pioneereistakin jonkun jutun. Tämähän siis meni niin, etten suunnitellut kyllä ollenkaan kyseisille kinkereille menoa. Jotenkin mielummin ajelen ympäri Suomea erilaisilla kinkereillä, kuin lähden tänne kotikonnuille. Vaarana kun on, että siellä törmää tuttuihin. Minä olen niin epäsosiaalinen ihminen, että pelkään kaikkia ihmisiä. Ujo ja hiljainenkin olen. Ihan totta, olen.

Jotenkin lauantaina huomasin kuitenkin suunnistavani tuon rakkaan mieheni kanssa festaroimaan kotikonnuille. Meidän saapuessa alueelle olikin ensimmäinen bändi jo lauteilla. JVG aloitti lauantain ohjelman. Sen verran täytyy esittää vertailua, että viimeksi kun JVG:n näin Kouvolassa oli lämmin toukokuinen päivä ja silloin se oli melkoinen pettymys. Sanoista kun ei tahtonut saada selvää, eikä kyllä muutenkaan mitenkään erityisen suurta vaikutusta tehnyt herrat. Nythän meininki oli ihan kohdillaan. Tosin me suunnistimme kyllä melko nopeasti katselemaan tunnelmaa anniskelualueen sisäpuolelta. Yllätyksekseni huomasin tunnistavani myös monta JVG:n kappaletta. Pienemmällä lavalla hommaa jatkoi Julian Rock, joka edustaa paikallista väriä. Täytyy sanoa, että auringosta nauttiessa oli mukava kuunnella hyvää musiikkia. Eli hyvinhän se Julian Rokkasi.

Seuraava artisti oli viimeisin kiinnitys Pioneerifestareille, enkä itse tiennyt sen edes esiintyvän siellä ennen kuin samana aamuna, kun tuo meillä asuva mies minua siitä asiasta valaisi. Siinä vaiheessa suustani tuli muutama kirosana ja valitusvirsi: "Ei, eikai siellä oikeasti ole Petri Nygårdkin esiintymässä. Voi ....!" Vaan kuinka ollakaan. Mitenkäs siinä kävi sitten niin, että Petrin keikan aikana huomasin jammailevani mukana ja laulavani. Mitä ihmettä? Siis todellakin, MITÄ IHMETTÄ!? Tähän en kyllä oikeasti keksi mitään muuta selitystä kuin nousuhumalan, ei vaan siis kolaahan minä siellä join. Mutta kyllä, siis oikeasti minulla oli kivaa Petri Nygårdin keikalla. Nyt ei kyllä enää mene minullakaan hyvin. Jos on koskaan mennytkään.

Vähän kuunneltiin Bat ja Ryyd -kokoonpanoa samalla kun nautimme ravitsevaa festariruokaa ja suunnistimme hiukan väljemmille vesille nauttimaan auringosta ja kivasta päivästä. Ja olisihan se ollut mahdotonta välttää näkemästä tuttuja näillä festareilla. Päälavalla esiintyneen Poison Blackin ohitimme ja suuntasimme sen jälkeen takaisin päälavan tuntumaan ja kuuntelimme samalla Viikatetta pienemmältä lavalta.

Päälavalle nousikin seuraavaksi Kaija Koo. Tämähän nyt on jo tuttua. Roudaritkin alkavat näyttämään kumman tutuilta, kun heidän ahkerointiaan katselee. Kaija ei kyllä petä. Täyttä tykitystä. Kuka keksi rakkauden avasi keikan. Sen lisäksi kuultiin muun muassa Kuka sen opettaa, Supernaiset, Vapaa, Hanat auki, Kaunis rietas onnellinen, siis oikein hittikimara ja hieno läpileikkaus Kaijan tuotantoon. Tutun näköiset soittajatkin lavalla. Ja vieressä oma rakas mies, joka jammaili ja täysillä mukana Kaijan keikalla.

Kaijan jälkeen suuntasimme kiireellä pienemmän lavan suuntaan, koska siellä oli jo kaikki valmista vastaanottamaan lauteille yhden kovimmista livebändeistä Suomessa, nimittäin Klamydian. Tämä bändi kuuluu kyllä ehdottomasti Pioneerifestareiden vakiokalustoon ja siellä on herrat tullut nähtyäkin. Kuten sanottua todella kova livebändi, joka ei ikinä jätä kylmäksi. Klamydialla on monta hyvää kappaletta, joista jopa kertosäkeet ovat ihan tuttuja. Järjettömän kovaa tykitystä oli tälläkin kertaa keikka täynnä. Hienoa oli myös katsella ympärillä olevia ihmisiä ja sitä valtavaa intoa, jolla he Klamydian musiikista nauttivat, mukaan lukien tuo meillä asusteleva tyyppi.

Klamydian jälkeen oli pakko luovuttaa. Järjettömän kova päänsärky, eikä tietysti silloin särkylääkettä mukana, joten ei auttanut muuta kuin jättää leikki kesken ja suunnata kotiin. Täytyy muuten sanoa että nyt kun on tänä kesänä tullut käytyä parilla "kaupunkifestareilla" arvostan suuresti niitä inhimillisiä esiintymisaikoja, viimeiset esiintyjät kun lopettavat puolen yön aikaan. Koriallahan meno jatkui kuitenkin aamuyön tunneille asti.

Saldona tästä lauantaista kiva, rento ja aurinkoinen kesäpäivä, josta sai nauttia oman rakkaan kanssa kivaa musiikkia kuunnellen. Joskin onneksi seuraaviin "lähifestareihin" on jälleen vuosi aikaa, näillä kun on tapana vaikuttaa seuraavaankin päivään järkyttävän suurena väsymyksenä ja saamattomuutena, kun ei jaksa eikä viitsi eväänsä heilauttaa. Mielummin siis autoilen erään nimeltämainitsemattoman bändin perässä, nämä lähifestarit eivät minulle sovi.

Lappeenrannassa, vaan eipä humpattu tälläkään kertaa.

11.7.2014 Lappeenrannan Yöt

Viikko on huhkittu kesätöissä, vai pitäisikö sanoa kesäorjana. No mene ja tiedä kumpi titteli osuu paremmin. Kivaa on kuitenkin ollut. On saanut puuhastella aktiivisten muksujen kanssa ja vielä pari viikkoa olisi samaa lajia tarjolla. Sitten viikko "lomailua" ja paluu nuorten pariin. Viikon töissä uurastuksen jälkeen palkitsin siis itseni reissulla Lappeenrantaan. Taas. Onkos tämä nyt sitten tänä vuonna kolmas kerta? Rakas ystäväni kurvaili meille ja jatkoimme yhdessä matkaa.



Lappeenrannassa ei tarvittu matkaopasta, löydettiin perille hyvin ilman sitä. Illan korkkasi Elias Kaskinen ja Päivänsankarit. Lavan täydeltä nuoria ja söpöjä poikia. Solisti, jonka oletan kantavan nimeä Elias oli kyllä syötävän näköinen kaikkine hymykuoppineen. Ja ääni oli hunajaa. Suomirokkia sanoivat soittavansa, mutta minä luokittelisin sen kyllä kivaksi poikapopiksi. Se, kertooko tuo luokittelu kenellekään mitään, onkin sitten vallan toinen juttu.

Toisena lavalle nousi Jukka Poika. Tästä artististista ja hänen edustamastaan musiikkityylistä en juurikaan välitä. Radiosta on toki tullut kuultua melko paljon Jukka Poikaa, joten biisit ovat kyllä tuttuja. Samoin kuin olen katsonut Vain elämää -ohjelmaa, joten artisti on kyllä sinänsä tuttu. Livekokemuksia ei kyllä aiemmin ollut ja ajattelin etukäteen, että nyt sitten joutuu hetken kestämään tätä musiikkia. Vaan kuinkas kävikään? Nauroin, jammailin ja lauloin mukana. Mitenkäs tässä näin pääsi käymään? Eihän minun pitänyt tästä tykätä lainkaan. Jukka Poika pääsi siis yllättämään. Kiva ja letkeä livemeininki ja paljon hymyä ja hyvää tuulta.

Kolmantena lavalle nousi Neljänsuora. Tämähän nyt oli jo tuttua kauraa. Juhannuksena viimeksi Suoran keikalla. Juhannuksena ei Suora tehnyt suuren suurta vaikutusta. Nyt meininki oli ihan toinen. Voi hitsi sentään. Aivan huikean hieno keikka. Antti Ketonen on edelleenkin maailman suloisin artisti. Vähän joutui kuolaa pyyhkimään suupielestä. Todella mahtava meininki keikalla ja se energia. Huh! Kuuma tuli!

Neljäntenä lavalle nousi tuttu joukko. Taas sai jammailla ja nauttia täysillä. Tutut kappaleet ja hyväntuulinen äijäporukka lavalla. Hymy oli herkässä ja nauru raikui. Ollilla oli taas viihdytysvaihde todenteolla päällä ja sekös saa likat nauramaan ja kihertämään. Olen alkanut miettimään josko Ollilla lukee "lunttilapussa" Hyvässä ja pahassa säkeistöt väärinpäin. Pitääpä vilkaista, mikäli siihen tilaisuus tulee. Meinaan vaan, että se kappale alkaa sanoilla: "Vielä sinussa on paljon piilossa..." Eikä "Vielä minussa on niitä kohtia...". Tosin tällä kertaa homma meni nauramiseksi, joten se vähäkin meni jotenkin kummasti. Ja Ollin vitsithän ovat aina parasta A-luokkaa. Todellakitodellakitodellaki. Mihin se Väinökin oikein jäi?

Melko lyhyeltä tuntuva keikka. Siis jopa normaalia festarikeikkaa lyhyempi. Tarkkaa en osaa sanoa oliko näin, mutta siltä se tuntui. Liian nopeasti oli ilta ohi ja Joutsenlaulun ja Rakkaus on lumivalkoisen jälkeen piti taas huokaista muutaman kerran syvään. Hymy pilkisti huulilta, kun kävimme metsästämässä itsellemme ruokaa ja odottelimme illan viimeistä artistia lavalle.

Viimeisenä lavalle nousi J. Karjalainen. Tästäkään ei aiempaa livekokemusta ole, mutta en kyllä mitenkään valtavan suurella innolla sitä odottanut. Kuuntelimme Karjalaista hiukan kauempaa ja hyvältä se kyllä kuulosti. Kivan rento fiilis kesäisessä yössä. Kyllähän ne Karjalaisenkin kappaleet tutuksi ovat käyneet, vaikkei niitä niin suurella innolla olekaan kuunnellut. Ihan loppuun asti emme jääneet kuuntelemaan. Auton nokka kotia kohti.

Jälleen auton valtasi nauru ja hyvä mieli kun kaksi ystävystä samassa autossa istuivat. Joskin myös huokaukset täyttivät auton. Niin kertakaikkisen hyvä fiilis jäi jälleen tästäkin illasta, ettei siihen taas oikein meinaa sanoja riittää. Yön leiriin kuulun edelleenkin. Sori vaan yöläiset. Ei vienyt mukanaan söpöt pojat, Suora tai kumpikaan Jukka. Kyllä se kaikista paras fiilis jäi siitä Yön keikasta.



Jatketaanpa huomenna vielä lisää tämän viikonlopun tarinoita. Lauantaina kun tie vei Pioneerifestareille Korialle....

Kajaanissa poron jäljillä, eiku...

5.7.2014 Kainuun musiikkijuhlat, Kajaani

Edellisenä viikonloppuna yritin puhua ystävälleni, josko hän lähtisi Lahteen Summer Up -festareille kanssani. Kyllä, siis olin oikeasti valmis lähtemään kuuntelemaan räppiä koko päiväksi. Ystävääni ei kuitenkaan ole niin paljon aivopesty räpin suhteen, joten en saanut häntä suostuteltua mukaani. Enkä niin paljon pidä räpistä että yksin sinne lähtisin. Sittenpä saimmekin ystäväni kanssa mainion idean ja tuumasta toimeen. Perjantaina auton keula kohti Sotkamoa, jossa ystäväni vanhemmat asuvat. Kerran aiemmin olen näissä maisemissa käynyt. Silloin sain tyytyväisenä istuskella vieressä, kun ystäväni istui ratin takana. Nyt minä tarjouduin vuorostani ajamaan. On muuten ehdottomasti pisin matka, mitä olen elämäni aikana ajellut. 

Kaksi rauhallista ja tasapainoista ihmistä autossa. Siellähän oli hiiren hiljaista. Ja PYH. Hyvässä seurassa matka taittui kivasti. Sai nautiskella auringosta, ystävän seurasta, hyvästä musiikista (kostoksi piti hiukan huudattaa suomi-räppiä, josta ystäväni sulattaa ainoastaan Cheekin) ja baana oli auki. Ainiin, oli siellä tiellä muutama muukin meidän lisäksi. "Karavaanari karavaanari, on kaikkien kaveri (teiden tukko!)" eikä siis tietenkään yhtään palanut hermo. Ehei. En kiroillut. En huutanut. Ei kiehahtanut. Onneksi minä olen niin rauhallinen kuljettaja. Perille päästyä ruokaa massuun ja melkeinpä sitten jo joutikin unten maille.

Lauantaina pienen shoppailukierroksen jälkeen lähdettiin ystäväni kanssa kohti Kajaania. Minulle täysin vieras kaupunki, ystävälleni hiukan tutumpi. Liikkeelle lähdimme hyvissä ajoin, jotta ehtisimme löytää festarialueen. Hetken käveltyämme Kajaanin keskustassa emme toldella tienneet mihin mennä. Eikä mistään tietysti löytynyt kartaa, josta näkyisi joku kadun nimi, jonka avulla suunnistaa. Jossain kun luki, että festivaali järjestetään "ydin-keskustassa". Vaan mepä saimmekin ihan henkilökohtaisen opastuksen paikan päälle ja johan löytyi festarialuekin. Eikä myöhästytty. Juuri sopivasti saavuimme paikalle. Eikä kauaa tarvinut odotella, kun lavalle nousi jo päivän ensimmäinen artisti. Festareiden juontajana toimi Esko Eerikäinen. Todellista silmänruokaa, kun Esko jutusteli lavalla mukavia. Hienosti muuten otti yleisön haltuun.

Janna aloitti Kainuun musiikkijuhlien viimeisen päivän. Valtavan lahjakas artisti. Jannan levyä on tullut kuuntelua jokunen kerta tuolta Spotifysta ja pidän kyllä kovasti Jannan musiikista. Livenä Janna oli valovoimainen. Herkkää tulkintaa ja se äänen käyttö on jotain, josta voi syystä olla kateellinen. Jannan biiseistä ehdoton suosikkini on Sä et ole hullu. Rodeo -biisi sai menojalan vipattamaan ja hyvän fiiliksen päälle. Pidin kovasti Jannan livevedosta.

Jannan jälkeen lavan valtasi porirockin kuningas Dingo. Tai ainakin joskus se on tainnut olla kuningas. Tänä päivänä se ei sitä ole. Neumanin noustessa lavalle ja aukaistessa suunsa tajusi välittömästi, että on nautittu muutakin kuin kansalaisluottamusta. Surullista. Se oli päällimmäinen tunne, jota Dingon keikan aikana tunsin. Jos minua ei maksavana asiakkaana kunnioiteta esiintymällä hyvin, ei minun myöskään tarvitse suoda solistille minkäänlaista krediittiä ala-arvoisesta esiintymisestä. Yleisö ansaitsee enemmän. Neumanin takana seisoi kuitenkin joukko taitavia ammattilaisia soittimiensa kanssa, jotka hoitivat oman tonttinsa upeasti. Bändi siis rokkasi hienosti, solisti ei niinkään. Harmi, todella todella harmi.

Seuraavana oli Irinan vuoro. Siinä on kyllä taitava artisti. Irina sai fiiliksen kattoon, teki mieli tanssia ja hyppiä ja laulaa. Irinaa en ehkä erityisesti ole kuunnellut, enkä aiemmin livenä nähnyt. Toki radiosoitossa on kuullut paljon Irinan kappaleita, joten tuttuja biisejä sieltä löytyi monia. Se mikä teki kuitenkin suurimman vaikutuksen oli se energia, jolla Irina keikan veti. Täytyy sanoa, että melko rautainen kunto on naisella, kun sen tunnin verran tanssii, jammailee, laulaa, eläytyy ja elää musiikista ja kommunikoi yleisön kanssa, eli ottaa yleisön haltuun. Melkoisen energiapommin Irina löi vasten kasvoja. Mieletöntä.

Hyvällä energialla odotettiin myös Yötä lavalle. Ja sitä saatiin mitä tilattiin. Pitkästä aikaa oli Yön keikalla sellainen tunnelma ja tunne. Edelleen teki mieli tanssia ja vähän hyppiäkin. Nauru raikasi ja biisit heräsivät taas eloon viilenevässä kesäillassa. Järjettömän hyvä olo valtasi mielen, kun kuunteli ja jammaili tuttujen biisien tahdeissa. Monesti minulta on kysytty, että "Etkö sinä kyllästy kuuntelemaan samoja biisejä?. Tähän on yksinkertainen vastaus: EN IKINÄ. Joskaan se ei tarkoita myöskään sitä, että jokainen Yön keikka olisi niin mahtavaa ja upeaa, ettei sanat riitä. Toki näillä keikkamäärillä tulee nähtyä myös niitä keikkoja, jotka voi lukea kategoriaan "peruskeikka", joka tarkoittaa sitä että olen nauttinut keikasta ja musiikista, mutta siltikin se on "vaan" peruskeikka. Tämä keikka ei ollut peruskeikka. Tämä kuuluu niihin, jotka saavat minut lentelemään pilvissä, jotka saavat minut hymyilemään ja nauramaan, joiden kuvailemiseen eivät todellakaan ne sanat riitä. Se tunne on jotain niin suurta ja kokonaisvaltaista, että se täyttää kokonaan. Tämän tunteen saa aikaan kaikkensa antava bändi, joka imee yleisöstä energiaa ja vastavuoroisesti antaa yleisölle energiaa. Tätä oli Yön keikka Kainuun musiikkijuhlilla.

Yön jälkeen luovutimme paikkamme eturivissä ja lähdimme metsästämään festariruokaa = makkaraperunat (yök!) ja juotavaa. Tällaisilla kinkereillä, kun nesteytys tapaa jäädä melko heikoksi. Samalla pääsimme heipattamaan Satua ja Pipsaa, parhaat paitamyyjät niiq eva!

Viimeisenä lavalle nousi Happoradio. Bändi oli käynyt jo yhden keikan heittämässä Ruisrockissa ja lensi Kajaaniin helikopterilla. Happoradiota oli kiva fiilistellä kauempaa ja väljemmillä vesillä. Bändi soittaa hyvin ja visuaalisuuteen on panostettu, sen verran komeilta näyttivät valotaulut pimenevässä illassa. Taisinpa jonkun tipankin pyyhkäistä silmäkulmasta pois Happoradion aikana. Tykki bändi. Tykkiä musaa. Hyvä fiilis.

Kajaanista Sotkamoon välillä auton täytti syvät huokaukset ja naurunremakka, kun likat kävivät pienillä ylikierroksilla. Siitä olosta oli kiittäminen huikean hienoja esiintyjiä, mieletöntä energiaa, jota oli imetty päivän artisteilta ja sitä valtavaa hyvänolon tunnetta, jonka livemusiikki minulle ainakin aiheuttaa. Nämä ovat niitä iltoja, joiden vuoksi kannattaa ajaa yli 500 kilometriä yhteen suuntaan. Nämä ovat niitä iltoja, jotka jäävät muistoihin ja joita kaivellaan sieltä muistoista huonompina hetkinä.

Sunnuntaina matkaa taitettiin melko hiljaisissa tunnelmissa. Viikonloppu hiukan painoi harteilla ja ajomatka oli melko pitkä. Ja liikenne kaikkea muuta kuin joustavaa. Niin hyvin oli pää tyhjennetty edellisenä iltana, ettei sinne oikein vieläkään eksynyt järkevää ajateltavaa. Hymy hiipi välillä huulille ja pää löi tyhjää. Perusblondiko?

Tästä viikonlopusta jää takataskuun hyviä ja hienoja muistoja, joita muistellessa saa takuuvarmasti hymyn huulille. Suurin kiitos kuitenkin kuuluu rakkaimmalle ystävälle, joka kulkee matkassa hyvässä ja pahassa. Ystävälle, jonka Yö on elämääni kuljettanut ja jonka toivon ja tiedän pysyvän rinnalla aina. Ystävyys on minulle kultaa kalliimpi aarre, ei mikään itsestäänselvyys, vaan jalometalli, jonka takomiseen tarvitaan paljon aikaa ja voimaa. Se että saa jakaa näitä hienoja keikkakokemuksia ystävän kanssa, tekee tästä kaksinverroin upeampaa.

"Meistä kaikista löytyy monta maailmaa

hyvässä ja pahassa

meissä kaikista löytyy paljastettavaa

hyvässä ja pahassa

sielun mustelmia, jotka täytyy pois vain rakastaa,

että kaikki kauniit piirteet

esiin tulla saa"