sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kajaanissa poron jäljillä, eiku...

5.7.2014 Kainuun musiikkijuhlat, Kajaani


Edellisenä viikonloppuna yritin puhua ystävälleni, josko hän lähtisi Lahteen Summer Up -festareille kanssani. Kyllä, siis olin oikeasti valmis lähtemään kuuntelemaan räppiä koko päiväksi. Ystävääni ei kuitenkaan ole niin paljon aivopesty räpin suhteen, joten en saanut häntä suostuteltua mukaani. Enkä niin paljon pidä räpistä että yksin sinne lähtisin. Sittenpä saimmekin ystäväni kanssa mainion idean ja tuumasta toimeen. Perjantaina auton keula kohti Sotkamoa, jossa ystäväni vanhemmat asuvat. Kerran aiemmin olen näissä maisemissa käynyt. Silloin sain tyytyväisenä istuskella vieressä, kun ystäväni istui ratin takana. Nyt minä tarjouduin vuorostani ajamaan. On muuten ehdottomasti pisin matka, mitä olen elämäni aikana ajellut. 

Kaksi rauhallista ja tasapainoista ihmistä autossa. Siellähän oli hiiren hiljaista. Ja PYH. Hyvässä seurassa matka taittui kivasti. Sai nautiskella auringosta, ystävän seurasta, hyvästä musiikista (kostoksi piti hiukan huudattaa suomi-räppiä, josta ystäväni sulattaa ainoastaan Cheekin) ja baana oli auki. Ainiin, oli siellä tiellä muutama muukin meidän lisäksi. "Karavaanari karavaanari, on kaikkien kaveri (teiden tukko!)" eikä siis tietenkään yhtään palanut hermo. Ehei. En kiroillut. En huutanut. Ei kiehahtanut. Onneksi minä olen niin rauhallinen kuljettaja. Perille päästyä ruokaa massuun ja melkeinpä sitten jo joutikin unten maille.

Lauantaina pienen shoppailukierroksen jälkeen lähdettiin ystäväni kanssa kohti Kajaania. Minulle täysin vieras kaupunki, ystävälleni hiukan tutumpi. Liikkeelle lähdimme hyvissä ajoin, jotta ehtisimme löytää festarialueen. Hetken käveltyämme Kajaanin keskustassa emme toldella tienneet mihin mennä. Eikä mistään tietysti löytynyt kartaa, josta näkyisi joku kadun nimi, jonka avulla suunnistaa. Jossain kun luki, että festivaali järjestetään "ydin-keskustassa". Vaan mepä saimmekin ihan henkilökohtaisen opastuksen paikan päälle ja johan löytyi festarialuekin. Eikä myöhästytty. Juuri sopivasti saavuimme paikalle. Eikä kauaa tarvinut odotella, kun lavalle nousi jo päivän ensimmäinen artisti. Festareiden juontajana toimi Esko Eerikäinen. Todellista silmänruokaa, kun Esko jutusteli lavalla mukavia. Hienosti muuten otti yleisön haltuun.

Janna aloitti Kainuun musiikkijuhlien viimeisen päivän. Valtavan lahjakas artisti. Jannan levyä on tullut kuuntelua jokunen kerta tuolta Spotifysta ja pidän kyllä kovasti Jannan musiikista. Livenä Janna oli valovoimainen. Herkkää tulkintaa ja se äänen käyttö on jotain, josta voi syystä olla kateellinen. Jannan biiseistä ehdoton suosikkini on Sä et ole hullu. Rodeo -biisi sai menojalan vipattamaan ja hyvän fiiliksen päälle. Pidin kovasti Jannan livevedosta.

Jannan jälkeen lavan valtasi porirockin kuningas Dingo. Tai ainakin joskus se on tainnut olla kuningas. Tänä päivänä se ei sitä ole. Neumanin noustessa lavalle ja aukaistessa suunsa tajusi välittömästi, että on nautittu muutakin kuin kansalaisluottamusta. Surullista. Se oli päällimmäinen tunne, jota Dingon keikan aikana tunsin. Jos minua ei maksavana asiakkaana kunnioiteta esiintymällä hyvin, ei minun myöskään tarvitse suoda solistille minkäänlaista krediittiä ala-arvoisesta esiintymisestä. Yleisö ansaitsee enemmän. Neumanin takana seisoi kuitenkin joukko taitavia ammattilaisia soittimiensa kanssa, jotka hoitivat oman tonttinsa upeasti. Bändi siis rokkasi hienosti, solisti ei niinkään. Harmi, todella todella harmi.

Seuraavana oli Irinan vuoro. Siinä on kyllä taitava artisti. Irina sai fiiliksen kattoon, teki mieli tanssia ja hyppiä ja laulaa. Irinaa en ehkä erityisesti ole kuunnellut, enkä aiemmin livenä nähnyt. Toki radiosoitossa on kuullut paljon Irinan kappaleita, joten tuttuja biisejä sieltä löytyi monia. Se mikä teki kuitenkin suurimman vaikutuksen oli se energia, jolla Irina keikan veti. Täytyy sanoa, että melko rautainen kunto on naisella, kun sen tunnin verran tanssii, jammailee, laulaa, eläytyy ja elää musiikista ja kommunikoi yleisön kanssa, eli ottaa yleisön haltuun. Melkoisen energiapommin Irina löi vasten kasvoja. Mieletöntä.

Hyvällä energialla odotettiin myös Yötä lavalle. Ja sitä saatiin mitä tilattiin. Pitkästä aikaa oli Yön keikalla sellainen tunnelma ja tunne. Edelleen teki mieli tanssia ja vähän hyppiäkin. Nauru raikasi ja biisit heräsivät taas eloon viilenevässä kesäillassa. Järjettömän hyvä olo valtasi mielen, kun kuunteli ja jammaili tuttujen biisien tahdeissa. Monesti minulta on kysytty, että "Etkö sinä kyllästy kuuntelemaan samoja biisejä?. Tähän on yksinkertainen vastaus: EN IKINÄ. Joskaan se ei tarkoita myöskään sitä, että jokainen Yön keikka olisi niin mahtavaa ja upeaa, ettei sanat riitä. Toki näillä keikkamäärillä tulee nähtyä myös niitä keikkoja, jotka voi lukea kategoriaan "peruskeikka", joka tarkoittaa sitä että olen nauttinut keikasta ja musiikista, mutta siltikin se on "vaan" peruskeikka. Tämä keikka ei ollut peruskeikka. Tämä kuuluu niihin, jotka saavat minut lentelemään pilvissä, jotka saavat minut hymyilemään ja nauramaan, joiden kuvailemiseen eivät todellakaan ne sanat riitä. Se tunne on jotain niin suurta ja kokonaisvaltaista, että se täyttää kokonaan. Tämän tunteen saa aikaan kaikkensa antava bändi, joka imee yleisöstä energiaa ja vastavuoroisesti antaa yleisölle energiaa. Tätä oli Yön keikka Kainuun musiikkijuhlilla.


Yön jälkeen luovutimme paikkamme eturivissä ja lähdimme metsästämään festariruokaa = makkaraperunat (yök!) ja juotavaa. Tällaisilla kinkereillä, kun nesteytys tapaa jäädä melko heikoksi. Samalla pääsimme heipattamaan Satua ja Pipsaa, parhaat paitamyyjät niiq eva!

Viimeisenä lavalle nousi Happoradio. Bändi oli käynyt jo yhden keikan heittämässä Ruisrockissa ja lensi Kajaaniin helikopterilla. Happoradiota oli kiva fiilistellä kauempaa ja väljemmillä vesillä. Bändi soittaa hyvin ja visuaalisuuteen on panostettu, sen verran komeilta näyttivät valotaulut pimenevässä illassa. Taisinpa jonkun tipankin pyyhkäistä silmäkulmasta pois Happoradion aikana. Tykki bändi. Tykkiä musaa. Hyvä fiilis.

Kajaanista Sotkamoon välillä auton täytti syvät huokaukset ja naurunremakka, kun likat kävivät pienillä ylikierroksilla. Siitä olosta oli kiittäminen huikean hienoja esiintyjiä, mieletöntä energiaa, jota oli imetty päivän artisteilta ja sitä valtavaa hyvänolon tunnetta, jonka livemusiikki minulle ainakin aiheuttaa. Nämä ovat niitä iltoja, joiden vuoksi kannattaa ajaa yli 500 kilometriä yhteen suuntaan. Nämä ovat niitä iltoja, jotka jäävät muistoihin ja joita kaivellaan sieltä muistoista huonompina hetkinä.

Sunnuntaina matkaa taitettiin melko hiljaisissa tunnelmissa. Viikonloppu hiukan painoi harteilla ja ajomatka oli melko pitkä. Ja liikenne kaikkea muuta kuin joustavaa. Niin hyvin oli pää tyhjennetty edellisenä iltana, ettei sinne oikein vieläkään eksynyt järkevää ajateltavaa. Hymy hiipi välillä huulille ja pää löi tyhjää. Perusblondiko?

Tästä viikonlopusta jää takataskuun hyviä ja hienoja muistoja, joita muistellessa saa takuuvarmasti hymyn huulille. Suurin kiitos kuitenkin kuuluu rakkaimmalle ystävälle, joka kulkee matkassa hyvässä ja pahassa. Ystävälle, jonka Yö on elämääni kuljettanut ja jonka toivon ja tiedän pysyvän rinnalla aina. Ystävyys on minulle kultaa kalliimpi aarre, ei mikään itsestäänselvyys, vaan jalometalli, jonka takomiseen tarvitaan paljon aikaa ja voimaa. Se että saa jakaa näitä hienoja keikkakokemuksia ystävän kanssa, tekee tästä kaksinverroin upeampaa.




"Meistä kaikista löytyy monta maailmaa
hyvässä ja pahassa
meissä kaikista löytyy paljastettavaa
hyvässä ja pahassa
sielun mustelmia, jotka täytyy pois vain rakastaa,
että kaikki kauniit piirteet
esiin tulla saa"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti