Kainuun kauniissa maisemissa 2.-3.7.2015

Kainuun musiikkijuhlat 2.-3.7.2015, Kajaani

Niinhän se oli tehtävä, että kun loma alkoi (tai ensin vapaat), niin auto alle ja nokka kohti Pohjois-Suomea. Eikös Kajaani jo luokitella Pohjois-Suomeksi? No tällaiselle "Etelän likalle" se ainakin on pohjoista. Loppumatkasta alkoi kyllä vahvasti tuntumaan siltä, etten pääse ikinä perille. Nautiskelin kuitenkin hienoista maisemista matkan varrella. Oli heiniä seipäällä, oli tukit uimassa ja oli kosken kuohuja. Uskokaa tai älkää, ehdin jopa nämä matkalla nähdä, kun en ajanut koko matkaa tuhatta ja sataa.

Torstai 2.7.2015

Seuraavana päivänä sitten lähdettiinkin rakkaan ystävän kanssa nauttimaan hyvästä musiikkikattauksesta Kajaaniin. Kainuun musiikkijuhlat olikin jo edelliseltä kesältä tuttu juttu. Tällä kertaa osasimme jopa paikalle ilman opastusta, joten ei lainkaan huono. Torstaina musiikillisen tarjonnan ja samalla koko festivaalin korkkasi Marika ja Elias. Mikäli oikein ymmärsin, oli tämä duo joku paikallinen. Mimmillä oli ihan kiva ääni, mutta siihen ne positiiviset puolet sitten loppuivatkin. En tiedä miten paljon duo on esiintynyt, mutta jotenkin tuli hiukan sellainen olo, etteivät he ehkä paljoa ole esiintyneet. Biisivalinnat olivat kummallisia ja näytti siltä kuin Marika olisi esiintynyt ainoastaan duon toiselle osapuolelle. No, harjoitus tekee mestarin.

Toisena lavalle astelikin sitten hiukan enemmän esiintymiskokemusta omaava JVG. VillaGallehan nähdään syksyllä uudella Vain Elämää tuotantokaudella. Ei huono valinta lainkaan. JVG:tä katsellessa ja kuunnellessa tulee kyllä hyvälle tuulelle. Pojat hallitsevat täysin sen hyvänmielen räppäämisen. Oli muuten mieltäylentävä kokemus seisoskella eturivin tuntumassa, kun ympärillä oli ainoastaan teinejä. Ikärajattomat festivaalit ovat sitten mukavia. Ja mikäli haistat tässä sarkasmin, voin kertoa että olet aivan oikeassa. Mutta siis JVG ja kaikki hittibiisit soivat hienosti: Huominen on huomenna, Sara Chafak, Etenee, Voitolla yöhön yms yms.

Räpin jälkeen mentiinkin sitten aivan toisenlaiseen genreen. Kun lavan otti haltuun Jari Sillanpää, Siltsu. Nyt voin jo kyllä melko hyvin sanoa, että nautin Siltsun esiintymisestä kyllä paljon. Siltsun ilmeikäs ja teatteria täynnä oleva esiintyminen saa minut viihtymään ja nauramaan ja nauttimaan. Puhumattakaan Siltsun bändistä, joka on kyllä ja ihan huippu. Siltsultakin kuultiin mitäs muuta, kuin hittibiisejä hittibiisien perään: Liekeissä, Satulinna, Sinä ansaitset kultaa, Rakkaudella merkitty mies, Kaduilla tuulee yms yms. Minuun on nyt tehnyt melko ison vaikutuksen kappale Muuri. Siinä biisissä on hieno tunnelma ja livenä kuultuna siinä on biisin kaipaama poweri. Jarilla on jäätävän hyvä karisma, joka vie kyllä mukanaan.

Siltsun jälkeen lavalle astelikin tällä hetkellä kovalla aallon harjalla luisteleva bändi Haloo Helsinki. Tätähän valtaosa niistä teineistäkin oli tullut katsomaan. Haloo Helsingillä onkin paljon hyviä biisejä ja ne soivat jatkuvasti  radioissa. Täytyy sanoa, että myös lavashöy oli hienoa katsottavaa. Pyro-tekniikassa ei turhia säästelty. Minua bändi ei erityisesti sytyttänyt. Tähän toki saattaa vaikuttaa myös kylmä ja märkä tunne, joka oli vallalla juuri sillä hetkellä. Vesisade oli jatkunut lähes koko illan, joten vaikka oli sateenpitävätakki, oli joka paikka ihan märkänä. Vaikka täytyy sanoa, että kun näin erästä tyttöä vietävän ensiapu-telttaa kohden vilttiin käärittynä, harmitti tämän puolesta ihan hurjasti. Tyttö oli odottanut porttien takana ties kuinka kauan ja sitten seisonut koko päivän siinä eturivissä ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä odotti Haloo Helsinkiä, ja juuri ennen kuin bändi tuli lavalle, poistui tyttö eturivistä, mitä suurimmalla todennäköisyydellä kärsittyään jonkun asteisesta hypotermiasta. Festareille täytyy varata myös lämmintä vaatetta mukaan!

Torstain viimeisenä esiintyjänä lavalla nähtiin Popeda. Takuuvarman hyvää livemusiikkia. Sadekin päätti tauota juuri silloin ja Popedasta pääsikin sitten nauttimaan oikein kunnolla poutaisessa illassa. On se kyllä sellainen bändi, ettei toista ole. Isosti nautin. Edellisestä kerrasta, kun Popedaa on nähnyt livenä olikin jo ihan liian kauan aikaa. Popedan keikat saavat aina hymyn leviämään suupieliin ja ilon kuplimaan sisällä. Patekin käyttäytyi tällä kertaa melko siivosti. Ja Costello, no sen soitantaa voisi tietystikin kuunnella vaikkapa koko päivän ja laulantaa.

Haloo Helsingin aikana yritimme etsiä festivaalialueelta telttaa tai katosta, yleensä kun sellainen löytyy anniskelualueelta, vaan sielläpä ei ollut kyllä mitään muuta kuin VIP-teltta. Hiukan miinusta tästä puutteesta antaisin. Samoin kuin olen huomannut  joillain toisilla fentivaaleilla, että ikärajattomilla festivaaleilla toimii hyvin, kun lavan edusta on jaettu puoliksi. Tällöin aikuisten ei välttämättä tarvitse "kilpailla" paikoista alaikäisten kanssa. Yleensä kun nuo alaikäiset tuppaavat olemaan vielä melko pienikokoisiakin, niin hiukan nolottaa itseä mennä seisoskelemaan heidän keskelleen, näkisivätkin paremmin, kun ympärillä olisi enemmän samankokoisia tyyppejä. Ja ainakin itse nautin eniten keikoista eturivin tuntumassa, enkä tahtoisi luopua siitä ainaostaan siksi, että ympärillä on niin paljon teinejä.

Majapaikkaan päästyämme levitimme kaikki tavarat kuivamaan. Sen verran oli sade ehtinyt kastelemaan, että melko paljon oli tuota kuivateltavaa tavaraa.

Perjantai 3.7.2015

Nyt olimme sitten ystäväni kanssa ajoissa. Edellisenä päivänä kun ne teinit olivat jo vallanneet porttien taustat. Nyt ei ollut sitä huolta. Vaikka ajattelimmekin että eräs esiintyjistä vetäisi sitä nuorempaa porukkaa myös tälle päivälle. Aurinkokin helli meitä ja muita festarikävijöitä vielä alkuillasta. Ja lavan ottikin ensimmäisenä haltuun Neljä Ruusua. Tässä bändissä on kyllä ja jotain legendaarista. Juppihippipunkkaria on tullut huudatettua nuorena jonkin verran samoin kuin Hunningolla. Ja edelleen nämä herrat vetävät niitä kappaleita. Ja millä energialla niitä vedetäänkään! Huh huh! Sata lasissa! 

Toisena lavalle saapui tuttuakin tutumpi poikabändi Yö. Äijät saivat jälleen hymyn liimautumaan huulille ja naurun kajahtelemaan. Hyväntuulisia soittajia on aina kiva katsella ja kuunnella. Taas oli hiukan väärät lääkitykset sillä rakkaalla Artistilla ja se sai naurun raikamaan. Niin ja siis hyvällä tavalla väärät lääkitykset. Verkkokalvoille saattoi myös syöpyä näky Ollin twerkkaamisesta. "Jos huudatte yli 115 desibeliä, mää twerkkaan." Niinhän tuo sitten teki. Voi hitsi vieköön sitä miestä. Hassu se kyllä on, ja se saa kyllä minut lähes poikkeuksetta aina hyvälle tuulelle. Ja tuntui kyllä olevan hyvä fiilis muillakin soittajilla. Hän tanssi kanssa enkeleiden oli kiva kuulla, samoin kuin oli kiva kuulla Pettävällä jäällä balladi-versiona. Jään sun viereenkin meni ihan kivasti, mitä nyt sanat hukkuivat jonnekin, anteeksi siitä vaan kovasti. Pienen pieniä katseita taidettiin luoda minun suuntaani, kun roudariosasto oli tainnut kirjoittaa Ollin "lunttilappuun" väärässä järjestyksessä sanoja ja minä koitin laulaa ne oikein. Ja sitten ne sanat hukkuivat minultakin. Sori. Tunnin keikka. En tykkää. Festareillakin kun yleensä on hiukan pidempi aika esiintyä, vaan eipä ollut tällä kertaa. Vaan se tunti.

Kolmantena lavan otti enemmän kuin haltuun Elastinen. Tällekin päivälle oli siis räppiä tarjolla. Elan hymy sulattaa varmasti jään tiukemmankin tyypin suupielistä, on se sen verran miellyttävä seurailla. Se vauhti, se hymy ja se täydellinen kehonhallinta, josta viestii kaikki liikkeet lavalla. Eipä siinä muuta tarvita. Niin no tietystikin myös se musiikki. Ihan kaikki Elan tuotannosta ei ole minulle niin tuttua. Mikään räpin suurkuluttaja kun en ole. Eteen ja ylös -biisi on minulle tärkeä kipale. Siitä biisistä saa voimaa. Toki Elan tuotannosta löytyy monia muitakin tuttuja kipaleita, ainakin kertosäkeiden osalta. Ja viime syksyn Vain elämää satoakin saatiin nautiskella Elastisen versioimana. Erityisen hyvän vaikutuksen teki myös Elan bändi Kulkurit. Puhallinsoittimet ovat aina minun mieleeni ja nämä herrat soittivat niitä kyllä taitavasti. 

Elan jälkeen ehtikin hyvin heipattamaan maailman kivoimmat fanituote-myyjät ja syömäänkin. Samalla pääsimme nautiskelemaan lavalla olevien Sleepy Sleepersien huippu hauskasta shöystä. Hymy huulilla sai taas sitäkin lystinpitoa seurailla. Ja mikäs siinä oli seuraillessa, kun lavalla olevat tyypit näyttivät nauttivan olostaan.

Viimeisenä esiintyjänä perjantaina nähtiin Paula Koivuniemi. Teräsleidi, joka on ihan rautaa. Tosin jälleen pääsi vesisade ainakin omaa olotilaa haittaamaan, alkoi meinaan hiukan harmittamaan kun tunsi miten housut kastuivat, kun takista valui vesi paidan helmoille ja siitä housuille. Nyt sitten oltiin todella märkiä. Vaan Paula veti hyvän keikan. Ei ehkä ihan niin hyvää, kun mitä aiemmin olen nähnyt, mutta hyvän kuitenkin. Ehkä se kastuminen vaikutti taas siihen omaan olotilaan melko paljon. Vaan sen korvasi kyllä se, kun pääsi laulamaan Paulan tahdiessa Aikuista naista, Kuuleeko Yötä ja Luotan sydämen ääneen. Ja se bändi on luonnollisestikin aivan mahtava. Toinen kitaristikin, Varre Vartiainen, oli tehnyt nopean siistiytymisen Sliippareiden keikan jälkeen ja oli lavalla hiukan erilaisissa vetimissä kuin hetkeä aiemmin.

Tästä viikonlopusta jäi takataskuun hyviä muistoja, laatuaikaa äärettömän rakkaan Ystävän seurassa, hyvää mieltä, naurua, itkua, hyvää musiikkia, uusia livekeikka kokemuksia, vesisadetta, aurinkoa, palaneet olkapäät.... Kotimatkalla kyyneleet olivat herkässä ja kun auton kajarerista soi Maailman kaunein ystävyys, oli ajamiseen hiukan hankala keskittyä, kun kyyneleet valuivat silmistä valtoimenaan. Jätin taas taakseni rakkaan Ystäväni, mutta ompahan taas mitä odottaa, kun suunnittelee uutta reissua Pohjois-Suomeen. Hetkeäkään en taas vaihtaisi pois.

Lisää kuvia voi taas käydä kurkkailemassa naamakirjan puolelta. Eli täältä.